tiistai 24. joulukuuta 2013

Forever frozen here in time



Lyö jarrut pohjaan ennen kuin välität liikaa, älä kiinnostu, älä innostu, älä hymyile niille viesteille äläkä sille että se aloittaa keskustelun. Älä mene lähemmäs, älä tutustu, älä puhu niin paljoa että oppisit tuntemaan ja kiinnostumaan oikeasti kaikesta mitä se sanoo, pienimmistäkin asioista. Anna olla, vetäydy taas kuoreesi niin kuin vuosi sitten, älä puhu paljoa, ainakaan omista asioistasi, äläkä missään tapauksessa tee aloitetta missään mielessä tai milloinkaan.

Jokin mussa huutaa. Se ahdistus, musta mörkö joka joskus uhkasi nielaista mut kokonaan, tehdä mustakin synkän ja pimeän. Se joka hymyili tyytyväisenä kun mä olin eristäytynyt, surullinen ja epäsosiaalinen. Pieni osa musta tahtoisi uskoa. Ehkä se haluaa kuitenkin vain hyvää mulle. Ei tahdo että satutan itseni ihmisten kanssa.

Sä et kuitenkaan kelpaa, miksi edes yrität. Koskaan sulle ei tapahdu mitään hyvää, ja jos tapahtuukin, se on vain hetkellistä. Turhaan luotat, turhaan uskot, ja toivot että kaikki muuttuisi vielä paremmaksi. Et ole kaunis etkä mielenkiintoinen, sä olet pelkkä seinäruusu, aina ollut ja tulet aina olemaan. Älä anna katseesi kirkastua, äläkä ota askelta lähemmäs niitä ihmisiä, koska kuitenkin karkotat jokaisen.

Hiljaa. Ole hiljaa, lopeta. Älä enää hoe niitä samoja asioita. Mä olen oppinut olemaan välittämättä siitä äänestä, mä olen kerännyt lisää itsevarmuutta pieninä palasina, rakentanut itseni uudelleen niin monta kertaa että mä alan pikku hiljaa olla se ihminen joka haluankin olla. Silti, tämän takia, mä en tule koskaan olemaan täysin itsevarma, täysin rohkea, täysin mitään.

Mutta mä yritän, yritän niin kovasti. Ja teen kaiken päin vastoin kuin se tumma ääni mun mielessäni käskee.

Väärin. Hymyilen niille viesteille niin että poskiin sattuu. Haluan oppia tuntemaan sen juuri niin hyvin kuin se antaa, kiinnostun siitäkin miten se kertoo jotakin turhaa, koska sen kanssa on kiva jutella. Ja koska mua oikeasti kiinnostaa.

Enkä mä aio enää vetäytyä itseeni, rakentaa sitä elämän korkuista muuria ympärilleni, jonka läpi on niin kovin hankala päästä. En mä sitä muuria kokonaan ole purkanut, ja edelleenkin sen kokonaan murtaminen vaatii oikeat sanat ja aikaa, mutta siellä takana olen minä. Yksin minä. Se mustuus joka ennen asutti sitä mun kanssa, on hävinnyt, kutistunut melkein olemattomaksi olennoksi nurkkaan.

Ja sille joka sen muurin läpäisee, mä lupaan kaiken mitä mulla on, ja mitä mä olen. Kaiken.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti