torstai 9. tammikuuta 2014

Take my past and take my sins / Like an empty sail takes the wind / And heal

 

Ja vaikka mä niin vannoin että mä en pelkäisi tätä, huomaan silti pelkääväni. Hetkittäin niin paljon että se sattuu, ahdistaa ja puristaa painavana rintaa. Mä en koskaan uskonut että mua ahdistaisi näin paljon jokin mitä mä olen toivonut ja etsinyt koko ikäni.

Sä välität musta ja sen näkee jo viesteistäkin. Sanot kauniita asioita jotka saa mut melkein itkemään ja vaikutat juuri siltä että voisit hyväksyä mut sellaisena kuin mä olen, kaikkine vikoineni ja heikkouksineni, huonoine tapoineni ja lapsellisine pelkoineni.

Mäkin välitän susta, ihan hirvittävästi. Sun sanat saa mut hymyilemään onnellisen ihmisen hymyä uskomaan siihen mitä sä sanot, uskomaan siihen että ehkä huomenna kaikki on jo niin paljon paremmin.

Mutta samaan aikaan mietin kuinka paljon helpompi oli hyväksyä sellainen välittäminen, joka ei ollut helppoa. Joka satutti mua itseänikin. Koska tämä on niin hyvää, niin täydellistä, että välillä mietin onko se edes todellista. Mä tahtoisin sitä niin kovasti.

Yleensä se olen mä jota satutetaan, ja tämä on ensimmäinen kerta kun mua pelottaa että mä tulen satuttamaan jotakuta. Se on pelottavaa, koska mä olen ehkä aina välittänyt muista ihmisistä enemmän kuin itsestäni.

Sä saisit parempaa kuin tämä rikkinäinen ja pelokas tyttö tässä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti