maanantai 7. heinäkuuta 2014

Hyvästi

Ihmisiä kuolee koko ajan, joka puolella. Taas hetken mulla meni hyvin, hetken mä olin onnellinen, odotin kaikkea, nautin elämästä. Sitten se päätti taas osoittaa sen, kuinka helposti kaikki voi mennä taas palasiksi. Olisipa mulla taas olo kuin kahdeksanvuotiaalla joka ei ymmärrä mistään mitään eikä tiedä mitä kuolema on, niin olisi paljon helpompaa. Kun hautajaisissakin vain katsoi jalkojaan heilutellen kun ihmiset kantoi kyynelsilmin kukkia arkulle ja mietti mitähän muistotilaisuudessa on jälkiruokana.

Mutta ei, tänään mä olen eri ihminen, mä välitän ja ajattelen, itken ja ahdistun. Lapsi mä olen vain siinä mielessä kuinka avuton mä edelleen olen, tahtoisin sanoa asioita jotka helpottaisi muiden tuskaa ja tahtoisin osata auttaa, mutta kun ei. Mä en osaa, en osaa enää mitään.

Mä olen turta ja samalla sattuu. Näiden ihmisten kuolema tuo kaiken vanhan pintaan ja näen levottomia unia, pyörin unissani niin että sotkeudun lakanoihin ja herätessäni pelkään kuollakseni. Ainoassa hyvässä unessa se tuli jättämään hyvästit, sain halauksen ja suudelman joka oli enemmän ystävän kuin rakastajan ja sitten se hetki oli ohi, se ihminen oli kadonnut lopullisesti ja jälkiä jättämättä, ja herätessä mä tunsin pelkkää tyhjyyttä.

Kaikkea kamalaa sattuu ja mä haluaisin vain juosta pakoon mutta huonot uutiset seuraa aina perässä, eikä kuolemaa voi paeta. Hetki hetkeltä mä ymmärrän sen paremmin ja olen taas lähellä jäätyä, unohtua paikalleni. Koska juokseminen ei auta.


Hyvästi te hienot ihmiset, te kauniit ja välittävät. Levittäkää siivet rakkaidenne ylle ja jatkakaa välittämistä, koska rakkaus teiltä ei lopu koskaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti