maanantai 20. tammikuuta 2020

2010

kuluneella vuosikymmenellä minä kasvoin. en aikuiseksi, vaan kasvoin kuitenkin. (kuka meistä koskaan oikeastaan oikeasti aikuistuu?)

koin elämäni hirveimmän, kipeimmän ja surullisimman asian. lähes koko lopun vuosikymmenen tein surutyötä, ensimmäiset vuodet suuressa surussani velloen, seuraavat melko tasaisen elämän kuljettaessa. opin puhumaan ja käsittelemään vaikeita asioita. löysin keinot purkaa isoja tunteitani, ja ymmärsin ystävien merkityksen.

matkustin suomessa ja ulkomailla. kävin lukemattomilla festareilla ja keikoilla, löysin iloa ja riemua musiikista ja vapaudesta, ajoittaisesta juurettomuudesta, ja toisaalta myös siitä että aina oli paikka johon palata. vietin päiviä, iltoja ja aamuöitä ystävien seurassa. kävin syviä keskusteluja, kiipeilin katoilla (korkeanpaikankammostani huolimatta), ajoin pitkin maakunnan teitä joku kyydissäni tai jonkun kyydillä. tutustuin sellaisiin ihmisiin jotka ovat tehneet mun elämästä hurjan paljon parempaa, ja opettaneet mulle kovin paljon itsestäni ja maailmasta. onnistuin myös pitämään kiinni sellaisesta ystävästä, jonka olen tuntenut jo toissavuosikymmeneltä saakka.

kasvoin tädiksi kuudelle pikkuihmiselle, joista neljä syntyi vuosikymmenen aikana, ja kahdelle noista neljästä sain suuren kunnian olla kummi. ne ovatkin sitten kaksi päättömintä, mielettömintä, villeintä, viisainta ja rakkainta kummityttöäni. kaikkia kuutta lasta rakastan koko sydämestäni, ja vaikka olen pyrkinyt tätinä kasvattamaan niitä, vetämään rajoja ja antamaan rakkautta, elämänsä aikana ne ovat tehneet minustakin viisaamman ja järkevämmän, mutta toisaalta myös melko lailla uteliaamman, avoimemman ja leikkisämmän. 

vuosikymmenen alussa kävin rippikoulun, sen lopussa erosin kirkosta.

pääsin ylioppilaaksi.

hain opiskelemaan unelma-alaani, kahdesti. en päässyt.

menin töihin, ensin hetkeksi, lopulta pidemmäksi toviksi. ensimmäinen pitkäaikainen työsuhteeni. siellä löysin uusia puolia itsestäni, ensimmäistä kertaa koin olevani aidosti hyvä jossakin hyödyllisessä, sain itsevarmuutta. ymmärsin kyllä pärjääväni ihmisten kanssa, vaikka olen aina kokenut olevani kovin ujo ja sulkeutunut. löysin paikan ja yhteisön, jossa viihdyin. koin että musta pidettiin ja mua arvostettiin. työt teki hyvää mun itsetunnolle.

vaikka niin kovin viihdyin, halusin silti päästä opiskelemaan ja tehdä jotain, joka veisi mua eteenpäin ja kuljettaisi kohti sellaisia työtehtäviä, joista palavasti nauttisin. että pääsisin tekemään työtä, joka tuntuu merkitykselliseltä ja omalta. olin kuitenkin täysin ja totaalisen hukassa, tein lukemattomia ammatinvalintatestejä, joista mikään ei kuitenkaan kertonut mikä musta kuuluisi tulla. jouduin päättämään itse. tuskailin, pohdin pääni puhki, selasin opintopolun tarjontaa ja mietin mikä kiinnostaisi ja miksi. purin kaikki mielenkiinnonkohteeni osiin, mietin missä voisin niitä hyödyntää. kaiken tuskailun jälkeen löysin alani. hain kouluun. pääsin sisään ensimmäisellä yrittämällä.

elin elämäni fuksivuoden. sen alkaessa pelkäsin niin helvetisti, että ala ei olisikaan se mun omani. että se olisi täysin väärä, kuten kaupunkikin, ja ihmiset siinä ympärillä. lopulta päätyisin viettämään opiskeluvuoteni yksin, onnettomana ja rikkinäisenä. kaikki olisi ja tulisi olemaan pelkkää paskaa ja juoksisin harva se viikonloppu kotikotiin, sinne mistä olen lähtöisin, hoitamaan itseäni ja haavojani maailman ainoaan turvalliseen paikkaan. en löytäisi ketään, vähiten itseni, ja oikeastaan hukkaisin myös sen vähän itsestäni, minkä olin siihen mennessä ehtinyt löytää.

sen sijaan päädyinkin onnellisimpaan paikkaan tähänastisessa elämässäni, niin kuvainnollisesti kuin konkreettisestikin. löysin ympärilleni upeita ihmisiä, jotka on tehneet tähänastisesta opintotaipaleestani uskomattoman ihanan, hauskan ja ikimuistoisen, nauruja ja itkuja ja syvällisiä keskusteluja säästelemättä. ala tuntuu omalta ja katse on kohti tulevaisuutta. näiden lyhyiltä tuntuneiden puolentoista vuoden aikana uudessa kodissa ja kaupungissa, uusien ihmisten keskellä, olen oppinut itsestäni paljon enemmän kuin olisin kuvitellutkaan, hyvää ja huonoa, mutta kasvattavaa ja eteenpäin vievää yhtä kaikki. olen oppinut luottamaan itseeni, vaistooni ja omaan tekemiseeni, ja siihen että olenkin lopulta ihmisenäkin vähintään ihan ookoo, ja on olemassa toisia ihmisiä, jotka tykkäävät minusta ja seurastani ja ymmärtävät kummallista ajatuksenjuoksuani ja huumoriani, hajamielisyyttäni ja ajoittaista outouttani.

siispä tervetuloa juuri auennut vuosikymmen. sanoisin että tästä on hyvä ja helppo lähteä liikkeelle ja jatkaa. tervetuloa uudet seikkailut, itkut, naurut, hermoromahdukset ja onnenhetket.

perjantai 10. tammikuuta 2020

minä = rohkea

olen joskus kirjoittanut etten ole rohkea.

ehkä en olekaan, en sillä tavalla, että pitäisin itsestäni kovaa ääntä. en sillä tavalla, että nousisin suurine sanoineni ensimmäisenä ylös ja kertoisin mitä mietin ja miksi. en sillä tavalla, että ottaisin aina ensimmäisen askeleen, luottaisin että se kantaa. enkä niinkään, että rohkenisin tehdä jotain suurta, merkittävää, erikoislaatuista. sellainen perinteinen rohkeus ei ole minun verissäni ja luissani, se ei kuulu minuun eikä minulle.

mutta olenhan minä rohkea.

niin, että seison sanojeni takana. että pidän läheisteni puolta ja pysyn rinnalla, vaikka millaisiin myrskyihin heitettäisiin. niin, että olen valmis joskus astumaan pelkojani päin. niin, että tiedän kuka olen ja miksi, ja heikkoina ja epävarmoinakin hetkinä uskallan ottaa siitä selvää. niin, että seison selkä suorana, enkä pelkää olla olemassa, uskallan olla ja elää, tuntea, kokea ja heittäytyä.

olen ymmärtänyt, etteivät hiljaisuus ja harkinta tee minusta pelokasta, kun oikeissa hetkissä sitä sitten kuitenkin uskaltaa. ettei yksin tarvitse selvitä, ja ne oikeat ihmiset ovat ja pysyvät. ennen kaikkea olen ymmärtänyt, ettei herkkyys tee minusta haurasta.

ja että minä olen rohkea, sillä seison yhä tässä, eikä sitä voi kukaan minulta viedä pois.






että minä riitän kyllä.

torstai 14. marraskuuta 2019

kolmastoista

on taas se päivä
yksi niistä kaikista
kaikkein tavallisin keskiviikko
melko kevytkin vielä

ja sitten minä ymmärrän

ettei olekaan se kaikkein tavallisin
vaan juuri kolmastoista päivä
ja sen ymmärryksen myötä
kaikki keveys kaikkoaa


kolmastoista
se päivä jonka joka ikinen vuosi
täytän kaikella muulla ettei vain tarvitsisi
pysähtyä, ajatella, jäädä yksin

kolmastoista
se päivä kun yhä muistan kaikista kauneimmat
pienimmät ja hölmöimmät asiat
kaikki ne eniten rakastamani

kolmastoista
se päivä kun kaipaan yhä kaikkein kipeiten
kun muistan taas miltä naurusi kuulostaa
ja taas toivon että voisin soittaa onnitellakseni


ja tänään

olisin laittanut kuvan pilatuista pipareista
tiedän että olisit nauranut

olisin soittanut
ja laulanut

paljon onnea vaan
paljon onnea rakas



ja vaikka en voi
toivon että siellä jossain
sinä kuulet ja tiedät

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

anteeksi

etten ihan joka päivä
osaa olla se paras versio itsestäni
se minä joka niin haluaisin olla
väsyttää tai päätä särkee tai en kerta kaikkiaan
vain jaksaisi enää yhtäkään asiaa enempää

anteeksi

että joskus sanon kurjasti
tai sitten en sano yhtään mitään
enkä vastaa puheluihin päiväkausiin
tai puhuessa olen muualla
että pahoitan mieleni hölmöistä asioista

anteeksi

niin menneistä kuin tulevistakin
joskus kaikki energiani valuu vähiin
ja minusta tulee tämä, väsymyksestä raskas
en tahdo että näette tämän nurjan minän
sen jonka tahtoisin hävittää

kuitenkin kaikista eniten kiitos

että silti jaksatte
että annatte anteeksi
että pysytte siinä
koska kyllä minä teitä kaikkia rakastan
vaikka en aina osaa olla

kiitos että olette

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

kesä

voi

olisitpa jo ja tulisit



syvänvihreät metsät
joiden hiljaisuuteen voi hukkua
ja hukata kaikki huolensa

kosken kuohu
se pehmeä päättymätön kuiske
joka kutsuu kotiin

joutsenet taivaalla talon yllä
laulavat kuten aina saapuessaan
laskeutuvat rantaan

lupiinit teiden varsilla
kesäöiden viileä asvaltti
vasten paljaita jalkoja

usva joka pyyhkii kasvoja
kuin vanha ystävä

ja tien päällä taitetut kilometrit
pitkin yötöntä yötä



voi

olisitpa jo ja tulisit

sillä sinä teet minusta aina aavistuksen eheämmän

lauantai 16. maaliskuuta 2019

miten toivoisinkaan
että olisit yhä siinä ja katsoisit
kuinka minä elän elämääni
tätä yhtä ainoaa

olisit läsnä
nauraisit

sillä sitä minä kaipaan
kaikista eniten
sinun nauruasi

ja sitä loputonta ymmärrystä
joka kietoi aina lämpimän pehmeytensä
loputtomaan syliin

ja kertoi että kaikki on aivan hyvin
etkä sinä ole huono tai rikki
ettei virheitä kannata pelätä

että siinä sinä aina olet ja tulet olemaan

vaikka et enää vuosiin ole ollutkaan

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

joskus kaikki on niin naurettavan hyvin
ja onnellista
että pelottaa

pelottaa niin mutta sillä sellaisella hyvällä tavalla
kun vatsaa kutittaa niin
että naurattaa

hysteerinaurua
ja epäuskoista

mutta tässä sitä ollaan



vaikea uskoa että elän tätä elämää
jossa koti tuntuu kodilta ja näiden seinien sisällä on hyvä olla
jossa ihmiset ympärillä saavat olosta lämpimän ja kevyen
jossa on asioita joita odottaa ja tulevaisuus johon katsoa

jossa aamut eivät tunnu enää raskailta
eivätkä yöt pelota niin kuin ennen


jos voisin sanoa jotain
vuosien takaiselle itselleni
sille ahdistuneelle, häkkiin suljetulle
suuntaansa hakevalle

sanoisin

kulta pieni
kaikki tulee olemaan vielä valtavan hyvin.