levottomia ja levollisia

On herkkä ja levoton olo, sellainen kuin olisi sielua myöten hieman varpaisillaan, koko lailla auki, koko olemus hellänä, hengästyttää. Ilma tuntuu kosteana vasten ihoa, musiikki koskettaa syvältä ja naurukin kumpuaa jostakin jalkapohjista saakka. Levoton, kuin ei tietäisi miten olla tai mitä tehdä, haluaisi tehdä kaikkea mutta ei osaisi kuitenkaan päättää mitä, oma paikka ja sellainen hyvä levollinen kohta olla on hetkessä hieman hukassa.

Eikä se ole ikävä olotila, vaan yhtä lailla osa minua, siellä se on ja on aina ollutkin, tulee aina olemaan. Yksin ollessani olen herkästi tällainen, varpasillani, auki, herkkä. Sellaisina hetkinä maalaan, kirjoitan, puran olemistani tekemiseen ja piirrän hetkille tavalla tai toisella rajat ja raamit. Levottomuus asuu minussa, se on piiloutunut jonnekin sormenpäihin taikka niskavillojen pehmeään peittoon, mutta siellä se on yhtä kaikki. Aiemmin en ole vain osannut sille nimeä antaa, mutta nyt osaan, näen sen ja tunnistan.

Sillä kontrasti on kovin suuri siihen syvään rauhaan ja niihin vahvoihin juuriin jotka olen onnistunut tiettyihin hetkiin kasvattamaan, siihen levollisuuteen ja tyyneen olotilaan jossa olen elämääni pian puolitoista vuotta elänyt. Siihen, jossa paikkaa ei tarvitse hakea vaan se on olemassa aina kosketuksen päässä, sydän ei hakkaa levottomana omaa mielivaltaista rytmiään vaan tarttuu toisen rauhalliseen sykkeeseen ja siihen sopeutuu. Veri ei kuohu tai kohise vaan hiljaa virtaa niin kuin hetketkin, aika venyy verkkaiseen ja kaikella on paikkansa ja tarkoitus, minullakin. Kehyksiä ei tarvitse hakea ja sovitella vaan ne löytävät kohdalleen kuin itsestään.

Olen aina pitänyt itseäni rauhallisena ja tasaisena, mutta kontrastit tuovat esiin uutta, antavat nimen sellaisillekin asioille jotka aiemmin ovat hahmottomina taustalla häilyneet. Levottomuus on hyvä sana kuvaamaan sitä puolta minussa jonka nämä tällaiset hetket saavat pintaa, sitä joka kulkee pitkin kotikontujaan öiseen aikaan musiikit korvissa keräämässä sylinsä täyteen kukkia, maalaa piirtää ja kirjoittaa, ajaa autoa, tekee asioita joiden on huomannut tuovan rauhaa.

Osin on itkettävän onnellista huomata ja ymmärtää, että syy tämän tunteen vierauteen on siinä, että olen löytänyt rauhani jostain ihan muualta. Yhä edelleen minulla on olemassa omat keinoni ja niistä pidän kiinni hamaan loppuun saakka, mutta niitä käytän silloin kun itse haluan, en enää pakon alla hetkinä joista en muuten löydä rauhaa. Sillä minun rauhani ja oma paikkani onkin ollut hänen sylinsä kätköissä kaiken aikaa, eikä minun enää tarvitse hakea ja etsiä.

"Sinä olet minulle tyyni kohta elämän pyörteessä. --

    -- (Tämä voisi olla rakkauden määritelmä.)"

            Eeva Kilpi, Sininen muistikirja

kaikki tämä on totta ja tapahtuu

Onnellinen kesäolo, kevyt lempeä ja lämmin, kutkuttaa jostain rintarangan takaa ja hengästyttää riemusta, kaikki tuntuu helpolta hyvältä ja onnelliselta. Pehmeältä ja lempeältä, sellaiselta kuin olla pitää. Valo ei enää pistele piikkejä verkkokalvoille ja ihoon vaan varovasti silittää, sälekaihtimien väleistä hiljaa siilautuu huoneisiin ja piirtää seinille lämpimiä läikkiä, tekee kodista pehmeän pesän ja täyttää mielenkin vaaleankeltaisellaan. Kevyt on olla siinä, maata vierekkäin lakanalla pihamaalla tai kodin seinien sisällä pedatun sängyn päällä, olla vain ja antaa hetkien kiireettä valua. Hengittää vasten toisen poskea ja laskea tolkuttoman pitkiä ja tuuheita ripsiä yksi kerrallaan, nauraa tyhjänpäiväiselle ja olla niin liki kuin vasten vain pääsee.

tämä hillitön, hallitsematon onni se vain jatkuu ja jatkuu, välillä sen aallot lyövät sydäntä vasten niin lujaa että pakahduttaa ja hetken on haukottava henkeä, muistettava että kaikki tämä on totta ja tapahtuu

varjoja

Jo yli vuoden ajan kaikki on ollut niin kevyttä, harsomaista, helppoa hengittää ja olla. Mikään ei ole painanut ja kaikkina niinä ohimenevinä hetkinä kun olen tuntenut varjon hiipivän lähemmäs, venyttelevän pitkiä sormiaan niin että niiden päät ovat jo ääriviivojani hiponeet, olen voinut vain kiivetä toisen syliin autuaana siitä tiedosta että siellä olen turvassa, ettei mikään synkkä sinne yllä. Että niiden käsivarsien suojassa olen niin turvassa kuin ihmisen vain on tässä maailmassa mahdollista.

Kun se sitten lopulta äkkiarvaamatta saa otteeseensa ja tarttuu, huomaamatta, havahdun vasta kun kynnet jo raapivat rintakehää ja sormet kiristävät kipeinä kylkiluita, makaan sängyllä kaikessa hiljaisuudessa ja yhtäkkiä kaikki happi hiipii hiljaa huoneesta ulos ja valo kutistuu pisteiksi verkkokalvojen taa, silmiä polttaa ja kirvelee koko olemusta painaa. Se toinen siinä vieressä kysyy onko kaikki hyvin enkä minä osaa, en kykene muotoilemaan suuhuni sopivaa vastausta vaan makaan paikallani iho pahasta mielestä nahkeana ja itken vaitonaisia kyyneleitä kun se kiertää käsivartensa minun ympärilleni ja silittää.

Lopulta saan suustani sen mikä on osatotuus, että nämä yli kolmetuhatta päivää ilman siskoa käyvät hetkittäin liian raskaaksi ja kaiken sen painon tuntee etenkin silloin, kun jälleen yksi kolmesataa kuusikymmentä ja viisi lähestyy täyttymistään. Mutta on muutakin, sellaista jota en saa sanottua, jota en tavoita.

On harmia siitä etten ollutkaan täysin immuuni, ehjä ja särkymätön, vaikka toisin uskalsin jo kuvitella, häpeää omasta hauraudestani ja siitä että se toinen joutuu minua joskus kannattelemaan, tällaisina hetkinä, minua ja suruani. Hänen taakkansa se ei ole enkä haluaisi painaa liikaa, en kuormittaa enkä olla haavoilla ja rikki kun muina hetkinä olen kuitenkin niin kovin onnellinen, niin onnellinen etten sellaista olisi koskaan edes osannut, uskaltanut kuvitella.

On surua kaikesta siitä hölmöstä ja pienestä, joka joskus vain kasaantuu ja kerääntyy epämääräiseksi möykyksi mielen päälle ja vatsanpohjaan, siitä etten koskaan enää saa soittaa ja kertoa hölmöjä pieniä tarinoita päivistäni ja elämästäni, etten koskaan saa esitellä onneani sille joka siitä eniten riemuitsisi, etten yksinkertaisesti enää koskaan saa takaisin niitä mahdollisuuksia jotka minulta yhdeksän vuotta sitten mitään kyselemättä riistettiin, koko loppuelämän mittaisia mahdollisuuksia siitä mitä voisi sisarensa kanssa olla kokea ja jakaa.

Että joskus kaikki tämä vain tuntuu kipeänä kivistävänä kohtana kurkussa ja vuoren kokoisena murheena rintakehän päällä, eikä se ole maailmanloppu, sen minäkin olen näiden vuosien aikana oppinut. Tästä kaikesta en koskaan osaa päästää täysin irti eikä se kai olisi mahdollistakaan, se tulee ja menee, ei koskaan saavu jäädäkseen vaan hetken viivähtää ja antaa sitten tilaa muulle.

Kaikkea tätä mietin mielessäni kun se toinen pitää minusta kiinni, antaa itkeä paitansa märäksi eikä hymähtele tai yritä ohittaa, antaa minun surra sen hetken kun surua on, ei kysele liikaa tai painosta, luottaa siihen että kerron kunhan tavoitan oikeat sanat. Lopulta se kuiskaa hiljaa, kaksin ilot kahdentuvat ja surut taas puolittuvat, kertoo että niin se on ja niin sen kuuluukin olla, kertoo olevansa aina siinä, huonoinakin päivinä rakastavansa.

Löytäisinpä vain sanat sille miten se rakkaudellaan eheyttää, silittää surulta terävimmät reunat, saa varjon venyttelemään sormiaan ja irrottamaan otteensa, miten se tapahtuu jälleen, paino kevenee, suru haipuu, minä kerron rakastavani ja toivon että se riittää.