sellainen minä en ole

Tiedättehän

Ne eteeriset olennot, tytöt ja naiset.
Pitkine raajoineen ja kapeine kasvoineen,
silmät alati uneliaasti puoliksi ummessa.
Luontevine liikkeineen ja kauniine sanoineen,
kykeneväisiä vetämään huomion helposti itseensä,
kietoutumaan siihen kuin viittaan.
Tietävät aina mitä sanoa ja tehdä,
ne niin helposti viehkeät.

Sellainen minä en ole.

Olen pelkkää pehmeää muotoa,
vailla niitä pitkiä raajoja ja kasvojen kulmia,
silmät aina hämmentyneinä selällään.
Huomion viitta minulta uupuu,
ja harva kahdesti katsettaan minuun laskee,
kömpelö kaikissa liikkeissäni.
Tiputtelen tavaroita ja sanoja huolimattomasti,
sopimattomasti elän, olen ja riemuitsen.

Eteerinen minä en ole,

vaan olemassa.

2010

Kuluneella vuosikymmenellä minä kasvoin. En aikuiseksi, vaan kasvoin kuitenkin. (Kuka meistä koskaan oikeastaan oikeasti aikuistuu?)

Koin elämäni hirveimmän, kipeimmän ja surullisimman asian. Lähes koko lopun vuosikymmenen tein surutyötä, ensimmäiset vuodet suuressa surussani velloen, seuraavat melko tasaisen elämän kuljettaessa. Opin puhumaan ja käsittelemään vaikeita asioita. Löysin keinot purkaa isoja tunteitani, ja ymmärsin ystävien merkityksen.

Matkustin suomessa ja ulkomailla. Kävin lukemattomilla festareilla ja keikoilla, löysin iloa ja riemua musiikista ja vapaudesta, ajoittaisesta juurettomuudesta, ja toisaalta myös siitä että aina oli paikka johon palata. Vietin päiviä, iltoja ja aamuöitä ystävien seurassa. Kävin syviä keskusteluja, kiipeilin katoilla (korkeanpaikankammostani huolimatta), ajoin pitkin maakunnan teitä joku kyydissäni tai jonkun kyydillä. Tutustuin sellaisiin ihmisiin jotka ovat tehneet mun elämästä hurjan paljon parempaa, ja opettaneet mulle kovin paljon itsestäni ja maailmasta. Onnistuin myös pitämään kiinni sellaisesta ystävästä, jonka olen tuntenut jo pitkästi toista vuosikymmentä.

Kasvoin tädiksi kuudelle pikkuihmiselle, joista neljä syntyi vuosikymmenen aikana, ja kahdelle noista neljästä sain suuren kunnian olla kummi. Ne ovatkin sitten kaksi päättömintä, mielettömintä, villeintä, viisainta ja rakkainta kummityttöäni. Kaikkia kuutta lasta rakastan koko sydämestäni, ja vaikka olen pyrkinyt tätinä kasvattamaan niitä, vetämään rajoja ja antamaan rakkautta, elämänsä aikana ne ovat tehneet minustakin viisaamman ja järkevämmän, mutta toisaalta myös melko lailla uteliaamman, avoimemman ja leikkisämmän. 

Vuosikymmenen alussa kävin rippikoulun, sen lopussa erosin kirkosta.

Pääsin ylioppilaaksi.

Hain opiskelemaan unelma-alaani, kahdesti. en päässyt.

Menin töihin, ensin hetkeksi, lopulta pidemmäksi toviksi. Ensimmäinen pitkäaikainen työsuhteeni. Siellä löysin uusia puolia itsestäni, ensimmäistä kertaa koin olevani aidosti hyvä jossakin hyödyllisessä, sain itsevarmuutta. Ymmärsin kyllä pärjääväni ihmisten kanssa, vaikka olen aina kokenut olevani kovin ujo ja sulkeutunut. Löysin paikan ja yhteisön, jossa viihdyin. Koin että musta pidettiin ja mua arvostettiin. Työt teki hyvää mun itsetunnolle.

Vaikka niin kovin viihdyin, halusin silti päästä opiskelemaan ja tehdä jotain, joka veisi mua eteenpäin ja kuljettaisi kohti sellaisia työtehtäviä, joista palavasti nauttisin. Että pääsisin tekemään työtä, joka tuntuu merkitykselliseltä ja omalta. Olin kuitenkin täysin ja totaalisen hukassa, tein lukemattomia ammatinvalintatestejä, joista mikään ei kuitenkaan kertonut mikä musta kuuluisi tulla. Jouduin päättämään itse. Tuskailin, pohdin pääni puhki, selasin opintopolun tarjontaa ja mietin mikä kiinnostaisi ja miksi. Purin kaikki mielenkiinnonkohteeni osiin, mietin missä voisin niitä hyödyntää. Kaiken tuskailun jälkeen löysin alani. Hain kouluun. Pääsin sisään ensimmäisellä yrittämällä.

Elin elämäni fuksivuoden. Sen alkaessa pelkäsin niin helvetisti, että ala ei olisikaan se mun omani. Että se olisi täysin väärä, kuten kaupunkikin, ja ihmiset siinä ympärillä. Lopulta päätyisin viettämään opiskeluvuoteni yksin, onnettomana ja rikkinäisenä. Kaikki olisi ja tulisi olemaan pelkkää paskaa ja juoksisin harva se viikonloppu kotikotiin, sinne mistä olen lähtöisin, hoitamaan itseäni ja haavojani maailman ainoaan turvalliseen paikkaan. En löytäisi ketään, vähiten itseni, ja oikeastaan hukkaisin myös sen vähän itsestäni, minkä olin siihen mennessä ehtinyt löytää.

Sen sijaan päädyinkin onnellisimpaan paikkaan tähänastisessa elämässäni, niin kuvainnollisesti kuin konkreettisestikin. Löysin ympärilleni upeita ihmisiä, jotka on tehneet tähänastisesta opintotaipaleestani uskomattoman ihanan, hauskan ja ikimuistoisen, nauruja ja itkuja ja syvällisiä keskusteluja säästelemättä. Ala tuntuu omalta ja katse on kohti tulevaisuutta. Näiden lyhyiltä tuntuneiden puolentoista vuoden aikana uudessa kodissa ja kaupungissa, uusien ihmisten keskellä, olen oppinut itsestäni paljon enemmän kuin olisin kuvitellutkaan, hyvää ja huonoa, mutta kasvattavaa ja eteenpäin vievää yhtä kaikki. Olen oppinut luottamaan itseeni, vaistooni ja omaan tekemiseeni, ja siihen että olenkin lopulta ihmisenäkin vähintään ihan ookoo, ja on olemassa toisia ihmisiä, jotka pitävät minusta ja seurastani ja ymmärtävät kummallista ajatuksenjuoksuani ja huumoriani, hajamielisyyttäni ja ajoittaista outouttani. Niitäkin, jotka eivät ole tunteneet minua vuosia vuosia.

Siispä tervetuloa juuri auennut vuosikymmen. Sanoisin että tästä on hyvä ja helppo lähteä liikkeelle ja jatkaa. Tervetuloa uudet seikkailut, itkut, naurut, hermoromahdukset ja onnenhetket.

minä = rohkea

Olen joskus kirjoittanut etten ole rohkea.

Ehkä en olekaan, en sillä klassisella tavalla. Niin, että pitäisin itsestäni kovaa ääntä. En sillä tavalla, että nousisin suurine sanoineni aina ensimmäisenä ylös, kertoisin mitä mietin ja miksi. En sillä tavalla, että ottaisin aina ensimmäisen askeleen, luottaisin että se kantaa. Enkä niinkään, että rohkenisin tehdä jotain suurta, merkittävää, erikoislaatuista. Sellainen perinteinen rohkeus ei ole minun verissäni ja luissani, se ei kuulu minuun eikä minulle.

Mutta olenhan minä rohkea.

Niin, että seison sanojeni takana. Että pidän läheisteni puolta ja pysyn rinnalla, vaikka millaisiin myrskyihin heitettäisiin. Olen valmis joskus astumaan pelkojani päin. Niin, että seison selkä suorana, enkä pelkää olla olemassa. Tiedän kuka olen ja miksi, ja heikkoina ja epävarmoinakin hetkinä uskallan ottaa siitä selvää. Niin, että elän elämääni niin kuin itse haluan, enkä anna toisten sitä tai minua määrittää. Että uskallan tuntea lujasti ja kokea vahvasti, minussa on rohkeutta luottaa ihmisiin ja elämään. Uskallan olla ja elää, tuntea, kokea ja heittäytyä.

Olen ymmärtänyt, etteivät hiljaisuus ja harkinta tee minusta pelokasta, kun oikeissa hetkissä sitä sitten kuitenkin uskaltaa. Ettei yksin tarvitse selvitä, ja ne oikeat ihmiset ovat ja pysyvät. Ennen kaikkea olen ymmärtänyt, ettei herkkyys tee minusta haurasta.

Ja että minä olen rohkea, sillä seison yhä tässä, eikä sitä voi kukaan minulta viedä pois.

Että minä riitän kyllä.