sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Today / Was a pretty day


Pieniä hetkiä mutta ihan vilpitöntä onnea. Kun kotimatkalla nukkuu pää ystävän sylissä ja tietää ettei koskaan enää täydy olla yksin. Että on aina joku johon luottaa. Kun hetken mielijohteesta juoksee aamuviideltä järveen uimaan ja sen jälkeen piirtää auton huurtuneeseen ikkunaan ruman sydämen. Kun päivä päivältä, joka aamu, aurinko jaksaa yhä nousta. Se nousee aina, se ei odota ketään, ei pysähdy kenenkään vuoksi. Se lohduttaa. Elämä jatkuu, ja jokaisen pimeän hetken jälkeen tulee valo. Jokaisen yön jälkeen tulee aamu, kyynelten jälkeen nauru. Jos on joku jonka kädestä voi pitää kiinni silloin kun pelottaa, jos on joku jonka syliin voi laskea pään kun väsyttää, joku jolle voi soittaa aamuyöllä koska ei halua olla yksin, silloin mä selviän mistä vain. Ja mulla on sellaisia ihmisiä. Monta. Ja mulla on aurinko joka jatkaa nousemista, valo ei lopu koskaan tästä maailmasta, se on aina jossain ja odottaa hetkeään. Lopulta se tulee lempeänä ja lämpimänä ja lohduttaa pimeän jälkeen. Aurinko nousee. Aina.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Things were all good yesterday



Miten kamalalta se tuntuu kun ihmiset romahtavat silmien edessä, putoavat palasiksi lattiaan kun koko elämä menee yhdessä sydämenlyönnissä tyhjän päälle. Kaikki on taas yhtä suurta sotkua ja niin kuolema näytti jälleen kuinka se voi pilata kaiken. Miten elämä loppuukin niin nopeasti ja lämmin sydän kylmenee viimeisen lyöntinsä jälkeen. Yhtäkkiä muistan taas kaiken vanhan tuskan enkä osaa sanoa mitään järkevää, kuin jokin olisi vienyt äänen joka ennen puhui viisaita. Toinen halaa ja puristaa paitaani nyrkkeihinsä ja alkaa itkeä, toinen joka on aina niin onnellinen ja hyväntuulinen, yhtäkkiä sirpaleina sylissäni, eikä minusta ole kokoamaan sitä palapeliä (olen itsekin vielä kesken).

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Hyvästi

Ihmisiä kuolee koko ajan, joka puolella. Taas hetken mulla meni hyvin, hetken mä olin onnellinen, odotin kaikkea, nautin elämästä. Sitten se päätti taas osoittaa sen, kuinka helposti kaikki voi mennä taas palasiksi. Olisipa mulla taas olo kuin kahdeksanvuotiaalla joka ei ymmärrä mistään mitään eikä tiedä mitä kuolema on, niin olisi paljon helpompaa. Kun hautajaisissakin vain katsoi jalkojaan heilutellen kun ihmiset kantoi kyynelsilmin kukkia arkulle ja mietti mitähän muistotilaisuudessa on jälkiruokana.

Mutta ei, tänään mä olen eri ihminen, mä välitän ja ajattelen, itken ja ahdistun. Lapsi mä olen vain siinä mielessä kuinka avuton mä edelleen olen, tahtoisin sanoa asioita jotka helpottaisi muiden tuskaa ja tahtoisin osata auttaa, mutta kun ei. Mä en osaa, en osaa enää mitään.

Mä olen turta ja samalla sattuu. Näiden ihmisten kuolema tuo kaiken vanhan pintaan ja näen levottomia unia, pyörin unissani niin että sotkeudun lakanoihin ja herätessäni pelkään kuollakseni. Ainoassa hyvässä unessa se tuli jättämään hyvästit, sain halauksen ja suudelman joka oli enemmän ystävän kuin rakastajan ja sitten se hetki oli ohi, se ihminen oli kadonnut lopullisesti ja jälkiä jättämättä, ja herätessä mä tunsin pelkkää tyhjyyttä.

Kaikkea kamalaa sattuu ja mä haluaisin vain juosta pakoon mutta huonot uutiset seuraa aina perässä, eikä kuolemaa voi paeta. Hetki hetkeltä mä ymmärrän sen paremmin ja olen taas lähellä jäätyä, unohtua paikalleni. Koska juokseminen ei auta.


Hyvästi te hienot ihmiset, te kauniit ja välittävät. Levittäkää siivet rakkaidenne ylle ja jatkakaa välittämistä, koska rakkaus teiltä ei lopu koskaan.