Olen ensisijaisesti kokeva ja tunteva olento. Ajatus ja analyysi tulevat aina vasta askelta perässä. Toisinaan, melko useinkin, viivettä on vain hetken verran, ne tuntuvat jopa nivoutuvan yhteen ja uusi askel painuu edellisen jälkeen luonnostaan, kuin huomaamatta. Etenkin ulkopuolelle saattaa vaikuttaa siltä että näin olisi aina, sillä hyvin vähän kokemastani tihkuu suoraan olemiseeni, vaikka ihoni alla kuohuisi ja velloisi, rintalastan takana lepattaisi, kiristäisi, painaisi. Vasta riittävän suuret tunteet alkavat tulvia yli olemiseni reunan.
Todellisuudessa kokemus kiilaa kuitenkin aina edelle. Toisinaan vain puolikkaan askeleen verran, toisinaan niin että se ehtii kadota kokonaan taa ennen kuin ajatus taas tavoittaa tuoreet jäljet. Tunne saattaa yllättää, hiipiä nurkan takaa ja vallata pikku hiljaa alaa tai vyöryä kerralla yli jättämättä tilaa kysymyksille, ja minun täytyy saada kokea se kokonaan ennen kuin kykenen pureksimaan, pääsemään sen juurille, hahmottamaan rajat ja kokonaisuuden. Ymmärtämään.
Lennosta minun on vaikea analysoida mitään, itseäni taikka toisia. Rajat ovat häilyviä ja vaikeita hahmottaa, olennaiset saattavat lipua huomaamatta ohitse ja olemattomat tarttua silmään taikka korvan taa. Ehkä siksi ihmisten kanssa oleminen ei ole koskaan tullut minulta järin luonnostaan.
Samasta syystä joskus pienetkin sanat tai sivulauseet, ehkä sekin joka jätetään lausumatta ääneen, voi saada minut hetkeksi raiteiltani, kunnes saan niistä kiinni, tutkin ja pyörittelen, pureksin nielen ja siirrän sivuun turhaksi todettuani, hahmotan rajat ja mahdollisuudet, joista poimin todennäköisimmän todeksi.
Siksi minusta tulee myös niin kovin etäinen, sulkeutunut ja hiljainen, kun jokin painaa tai käyn läpi jotakin itselleni uutta. Jos sen keskellä avaan suuni, en useinkaan onnistu tavoittamaan sitä mikä on itselleni totta, pukemaan sitä sanoiksi tai edes puolikkaiksi ajatuksiksi. Saatan lipsauttaa jotakin, joka ei ole millään tapaa kosketuksissa todellisuuden kanssa, on lähtöisin toisesta tunteesta, ajasta ja kokemuksesta, täysin irrallaan siitä mitä tuona hetkenä todella käyn läpi.
Siksi olen kai ryhtynyt kirjoittamaankin. Olen todennut sen toimivaksi kokemusten, tunteiden ja todellisuuden tavoittamisessa, sanojen auttavan minut niiden juurille. Kirjoittamaan ryhtyessä ei tarvitse vielä tietää eikä ymmärtää mitään, riittää että on edes ohkainen ote langanpäästä jotta sitä voi varovasti nykäistä, ryhtyä purkamaan vyyhtiä joka kierros kierrokselta oikenee, järjestyy.
Lopulta se alkaa purkamaan itse itseään, löytää sanoiksi paperille tai puhelimen näytölle. Niin siihen saa sopivasti etäisyyttä voidakseen käännellä ja tutkiskella ajatuksia kuin ne olisivat irrallisia yksikköjä, kulkea mielleyhtymästä toiseen kuin jälkeensä jättämiä leivänmuruja pitkin, kunnes löytää siihen paikkaan mistä lähtikin ja ymmärtää.
