keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Vielä viikko sitten

Viikko sitten minä sovittelin mekkoja ja nostin henkarista sen mustan jossa on ruusuja rinnalla ja jota olen pitänyt yhden ainoan kerran. Se mekko muistuttaa minua kaikesta mitä olen halunnut unohtaa se muistuttaa kivusta kyynelistä surusta menetyksestä ja kaikesta mitä piti haudata. Se mekko jonka katsominenkin teki kipeää pitkän aikaa jonka hukutin vaatekomeron pimeimpään nurkkaan jota en ole halunnut edes ajatella.

Vedin sen mekon päälleni katsoin itseäni pitkään peilistä ja elin uudelleen sitä päivää kun kaikki pukeutuivat mustiin ja jokainen itki niin, kun laskimme ruusuja arkulle ja luimme kauniita runoja. Katsoin itseäni peilistä kunnes nostin mekon takaisin henkariin ja hukutin sen takaisin pimeään nurkkaan kuiskaten hiljaa itselleni että se saisi odottaa seuraavia hautajaisia, niitä joiden kuvittelin odottavan jossakin vuosien vuosien päässä.

Kunnes kuulin että vuodet muuttuivatkin viikoiksi ja taas yksi lähti liian aikaisin.

lauantai 13. helmikuuta 2016

Oltiin enemmän elossa kuin koskaan




Muistan kesästä sen kun päätettiin samana aamuna lähteä Provinssiin ja pakattiin kiireellä, istuttiin puolituttujen autoon ja selvittiin perille, käveltiin jalkamme kipeiksi ja naurettiin niin paljon ettei tiennyt miten olla. Kun oli hyvä idea yrittää liftata, mutta kun ensimmäiset jarruvalot syttyivät me katsottiin toisiamme ja hetkessä oltiin jo jonkun pihassa piilossa ja yritettiin olla nauramatta. Kun mietin missä vaiheessa ystävyys muuttuu sellaiseksi että kaiken ymmärtää yhdestä katseesta.

Muistan kesästä sen kun istuttiin rauta-aidan vierellä ja aurinko paistoi ja meillä oli viiniä ja toisemme siinä kun naurettiin puhuttiin ja nautittiin niin. Kun herätettiin henkiin vanha idea ja ilta oli halauksia hymyä naurua rakkautta ja ihmisiä jotka eivät pelänneet toisiaan eikä me pelätty maailmaa kun oli vain se hetki siinä. Kun poljettiin hiekkaa niin etteivät valkoiset kengät olleet enää valkoiset ja huudettiin äänemme pois.

Muistan kesästä sen kun seisoin ihmisten keskellä kuunnellen musiikkia josta en edes pitänyt ja yhtäkkiä minä näin hänet ja hetkessä kaikki tuntui turvalliselta tutulta mukavalta ja niin kovin helpolta. Kun keräsin itseni ja rohkeuteni ja siirryin siihen viereen, heitin huonon vitsin ja päädyttiin pitämään toisiamme käsistä kiinni ja laulamaan yhdessä, puhumaan kaikesta mistä ei yhden illan tuttavuuden jälkeen puhuta ja yhden yön hän piti minut koossa.

Muistan kesästä sen että onneen ei tarvita aurinkoa tai lämpimiä päiviä vaan oikeita ihmisiä naurua villejä tempauksia rohkeita tekoja ja onnekkaita sattumia.

tiistai 2. helmikuuta 2016

hipsuta mua

Pisaroita pitkin selkää kun minä niin kovasti toivoisin että olisi joku joka niitä sinne piirtäisi niin että saisin kylmiä väreitä, hädin tuskin koskettaisi ja hengittäisi niskaan kaikki nämä pitkät yöt. Yksin istun sängylläni ja kuuntelen kaunista musiikkia sillä musiikkiin minä en kyllästy koskaan. Olen onnellinen ja haikea ja kaikkea yhtä aikaa sillä aikakaudet vaihtuvat enkä haluaisi kasvaa aikuiseksi ottaa vastuuta asua elää selvitä yksin (onneksi on aina joku jonka kanssa haaveilla toivoa kerätä rohkeutta) mutta tämä ei ole mikä-mikä-maa ja joskus on pakko kasvaa olla rohkea ja uskaltaa pärjätä yksinkin ja kyllä minä pärjään tiedän sen,

mutta silti hetkittäin toivoisin että olisi joku joka

piirtäisi selkään ja kutittaisi kylkeä puhaltaisi niskaan ja silittäisi hiuksia ottaisi lähelle ja pitäisi siinä.



Joku jonka vieressä olla ja nukkua ja kerätä lämpöä mutta elämääni en uskalla juuri nyt jakaa kun olen juuri äsken sen saanut koottua.