Voisin kirjoittaa päivittäin jotain uutta, jotain tästä kaikesta, joka on minun elämäni onnella täyttänyt. Kertoisin sinitarrapilvistä ja vesiväritaivaista, väreistä jotka maailmani on vasta saanut. Siitä millaista on suunnitella tulevaisuuttaan ei minua vaan meitä varten, puhua elämästä vuosien päähän, haaveilla kasvavansa kokevansa ja vanhenevansa yhdessä. Kirjoittaa tarinoita toisista mahdollisista ulottuvuuksista, joissa muuttumattomana säilyy yhteinen elämä, joissa kaikissa kohtaaminen on väistämätön ja välttämätön tapahtuma, sillä niin vaikeaa on enää kuvitella elämäänsä vailla toista.
Siitäkin kirjoittaisin, millaista on kaivata kuten ei koskaan ennen, venyttää raajojaan valtavan sängyn reunoille ja kuvitella että se on tarkoitettukin niin, yksin nukuttavaksi, vaikka oikeasti kaipaa toisen lämpöä vierelleen niin että särkee. Että itsenäisenkin on mahdollista vaeltaa oman kotinsa nurkissa etsimässä edes pientä jälkeä toisesta, siitä jonka olemassaoloon on niin tottunut ja kiinni kasvanut, että ilman on outo olla.
Kertoisin miten aika on saanut uuden muodon, miten se alussa pysähtyi kokonaan, konkreettisestikin, koko maailma, antoi rauhan olla ja opetella toisesta ja itsestään uutta, tilaa loputtomille keskusteluille ja öiselle valvomiselle. Sittemmin hetket ovat jatkaneet venymistään ja vanumistaan, jakautuneet aamuiksi ja päiviksi, illoiksi ja öiksi mutta raukeiksi ja pehmeiksi muovautuneet yhtä kaikki. Miten valo tuntuu kuroutuvan kevyeksi kuplaksi, jonka sisällä tavanomaisella ajalla ja sen levottomalla kululla ja kiireellä ei juuri ole sijaa, kuinka se kiipeää kilveksi kuplan kätkemän elämän ja muun maailman väliin.
Ja millaista on rakastaa niin lujasti, oman sielunsa ja sydämensä syvyyksistä saakka, kaikkea toisessa ihmisessä. Nukkuvan herkkiä kasvoja, kehon unista lämpöä ja hengitystä niskassa; pipon reunan alta karannutta hiussuortuvaa, hymyssä siristyviä silmiä ja veikeää ilmettä; naurua ja iloa ja hyväntuulista lauleskelua; puheen palavaa intensiteettiä, tapaa pohtia ja keskustella, syviä ajatuksia ja loputtoman mielenkiintoista mieltä; keskittynyttä ilmettä, sitä ryppyä joka kulmien väliin miettiessä kiinnittyy; tapaa liikkua ja olla läsnä; pehmeitä kuiskauksia ja yhtä pehmeää, kevyttä kosketusta; syliä, lämpöä ja läheisyyttä; kaikkea sitä niin loputtomasti rakastaa, päivä päivältä enemmän ja syvemmin.
