kolmastoista

on taas se päivä
yksi niistä kaikista
kaikkein tavallisin keskiviikko
melko kevytkin vielä

ja sitten minä ymmärrän

ettei olekaan se kaikkein tavallisin
vaan juuri kolmastoista päivä
ja sen ymmärryksen myötä
kaikki keveys kaikkoaa


kolmastoista
se päivä jonka joka ikinen vuosi
täytän kaikella muulla ettei vain tarvitsisi
pysähtyä, ajatella, jäädä yksin

kolmastoista
se päivä kun yhä muistan kaikista kauneimmat
pienimmät ja hölmöimmät asiat
kaikki ne eniten rakastamani

kolmastoista
se päivä kun kaipaan yhä kaikkein kipeiten
kun muistan taas miltä naurusi kuulostaa
ja taas toivon että voisin soittaa onnitellakseni


ja tänään

olisin laittanut kuvan pilatuista pipareista
tiedän että olisit nauranut

olisin soittanut
ja laulanut

paljon onnea vaan
paljon onnea rakas

ja vaikka en voi

toivon että siellä jossain

sinä kuulet ja tiedät

anteeksi

Etten ihan joka päivä
osaa olla se paras versio itsestäni,

se minä joka niin haluaisin olla.

Väsyttää tai päätä särkee tai en kerta kaikkiaan

vain jaksaisi enää yhtäkään asiaa enempää.

anteeksi

Että joskus sanon kurjasti,
tai sitten en sano yhtään mitään,

enkä vastaa puheluihin päiväkausiin.

Tai puhuessa olen muualla,
että pahoitan mieleni hölmöistä asioista.

anteeksi

Niin menneistä kuin tulevistakin,

joskus kaikki energiani valuu vähiin
ja minusta tulee tämä, väsymyksestä raskas.

En tahdo että näette tämän nurjan minän,

sen jonka tahtoisin hävittää.

kuitenkin kaikista eniten kiitos

Että silti jaksatte,
että annatte anteeksi,

että pysytte siinä.

Koska kyllä minä teitä kaikkia rakastan,
vaikka en aina osaa olla.

kiitos että olette

kesä

voi

olisitpa jo ja tulisit



syvänvihreät metsät
joiden hiljaisuuteen voi hukkua
ja hukata kaikki huolensa

kosken kuohu
se pehmeä päättymätön kuiske
joka kutsuu kotiin

joutsenet taivaalla talon yllä
laulavat kuten aina saapuessaan
laskeutuvat rantaan

lupiinit teiden varsilla
kesäöiden viileä asvaltti
vasten paljaita jalkoja

usva joka pyyhkii kasvoja
kuin vanha ystävä

ja tien päällä taitetut kilometrit
pitkin yötöntä yötä



voi

olisitpa jo ja tulisit

sillä sinä teet minusta aina aavistuksen eheämmän

miten toivoisinkaan

että olisit yhä siinä ja katsoisit

kuinka minä elän elämääni

tätä yhtä ainoaa

olisit läsnä

nauraisit

sillä sitä minä kaipaan

kaikista eniten

sinun nauruasi

ja sitä loputonta ymmärrystä

joka kietoi aina lämpimän pehmeytensä

loputtomaan syliin

ja kertoi että kaikki on aivan hyvin

etkä sinä ole huono tai rikki

ettei virheitä kannata pelätä

että siinä sinä aina olet ja tulet olemaan

vaikka et enää vuosiin ole ollutkaan

joskus kaikki on niin naurettavan hyvin ja onnellista että pelottaa, pelottaa niin mutta sillä sellaisella hyvällä tavalla, kun vatsaa kutittaa niin että naurattaa, hysteerinaurua, ja aavistuksen epäuskoista, mutta tässä sitä ollaan.

Vaikea uskoa että elän tätä elämää,
jossa koti tuntuu kodilta ja näiden seinien sisällä on hyvä olla,
jossa ihmiset ympärillä saavat olosta lämpimän ja kevyen,
jossa on asioita joita odottaa ja tulevaisuus johon katsoa.

Jossa aamut eivät tunnu enää raskailta,
eivätkä yöt pelota niin kuin ennen.


Jos voisin sanoa jotain vuosien takaiselle itselleni,
sille ahdistuneelle, häkkiin suljetulle,
suuntaansa hakevalle,

sanoisin:

kulta pieni
kaikki tulee olemaan vielä valtavan hyvin.

Kun on niitä ihmisiä,

joiden kanssa kaikki on helppoa,

eikä mitään tarvitse miettiä, vähiten itseään.

Niitä ihmisiä,
joiden kanssa on yhteiset muistot

ja takana elettyä elämää pieni ikuisuus.

Niitä ihmisiä,

joista huokuva lämpö sulattaa

ja parantaa silloinkin kun sieluun hiipii kylmä.

Niitä ihmisiä,

joiden toivoo pysyvän.

Elon jokaisena päivänä,

aina siihen viimeiseen.

vaikeaa käsittää
että vuosia vuosia ollaan tunnettu

se astui mun elämääni ja olemassaoloni hirveimpään hetkeen
käveli vastaan (kirjaimellisesti)
ja tartuin siihen

se oli yksi niistä hyvin harvoista asioista
jotka pitivät mut kiinni
elämäni syrjässä

ollaan aina tyydytty tuntemaan toisemme siinä hetkessä
menneisyys, juuret, suuret traumat
ei niillä ole ollut väliä

koskaan ei tarvitse arvuutella mitähän se miettii
se on niin suora, rehellinen
mutta silti lempeä

lämminkin

ollaan kasvatettu toisiamme eri suuntiin
se minusta realistia, minä siitä haaveilijaa
toistemme peilikuvat

ja silti paljon yhteistä


ja jollain lailla
joskus mietin
mitä olisinkaan ilman sitä

(en ainakaan se
joka olen tänään)

kiitos sille voimalle

joka johti meidät yhteen

tampereen kaduilla

niitä sellaisia
arjen suuria draaman kaaria

kun herää siihen tuttuun tukehduttavaan oloon
musta möykky vatsassa painaa kerrostalon verran
ja tekisi mieli vain jäädä ja unohtua
vielä kerran painaa torkkua

sitten kuitenkin avaa silmät ja nousee
omille jaloilleen jotka kantaneet on jo pitkään
tekee niitä tavallisia asioita
jotka kuljettavat päivästä toiseen

keittää kahvin
pilkkoo hedelmät
täyttää ristikkoa
soittaa kauniita kappaleita
tanssii vähän

jossain vaiheessa se musta möykky säröilee
hajoilee ja repeilee ja haihtuu ja hälvenee
ja olo kevenee

sitten on taas kaikki kaunista ja hyvää
ja hetkessä kevyt ihmisen olla

ja hyvä on huomata

miten on vuosien varrella oppinut siihen

ettei vain jää.