arjen suuria draaman kaaria
kun herää siihen tuttuun tukehduttavaan oloon
musta möykky vatsassa painaa kerrostalon verran
ja tekisi mieli vain jäädä ja unohtua
vielä kerran painaa torkkua
sitten kuitenkin avaa silmät ja nousee
omille jaloilleen jotka kantaneet on jo pitkään
tekee niitä tavallisia asioita
jotka kuljettavat päivästä toiseen
keittää kahvin
pilkkoo hedelmät
täyttää ristikkoa
soittaa kauniita kappaleita
tanssii vähän
jossain vaiheessa se musta möykky säröilee
hajoilee ja repeilee ja haihtuu ja hälvenee
ja olo kevenee
sitten on taas kaikki kaunista ja hyvää
ja hetkessä kevyt ihmisen olla
ja hyvä on huomata
miten on vuosien varrella oppinut siihen
ettei vain jää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti