Kun on niitä ihmisiä,

joiden kanssa kaikki on helppoa,

eikä mitään tarvitse miettiä, vähiten itseään.

Niitä ihmisiä,
joiden kanssa on yhteiset muistot

ja takana elettyä elämää pieni ikuisuus.

Niitä ihmisiä,

joista huokuva lämpö sulattaa

ja parantaa silloinkin kun sieluun hiipii kylmä.

Niitä ihmisiä,

joiden toivoo pysyvän.

Elon jokaisena päivänä,

aina siihen viimeiseen.

vaikeaa käsittää
että vuosia vuosia ollaan tunnettu

se astui mun elämääni ja olemassaoloni hirveimpään hetkeen
käveli vastaan (kirjaimellisesti)
ja tartuin siihen

se oli yksi niistä hyvin harvoista asioista
jotka pitivät mut kiinni
elämäni syrjässä

ollaan aina tyydytty tuntemaan toisemme siinä hetkessä
menneisyys, juuret, suuret traumat
ei niillä ole ollut väliä

koskaan ei tarvitse arvuutella mitähän se miettii
se on niin suora, rehellinen
mutta silti lempeä

lämminkin

ollaan kasvatettu toisiamme eri suuntiin
se minusta realistia, minä siitä haaveilijaa
toistemme peilikuvat

ja silti paljon yhteistä


ja jollain lailla
joskus mietin
mitä olisinkaan ilman sitä

(en ainakaan se
joka olen tänään)

kiitos sille voimalle

joka johti meidät yhteen

tampereen kaduilla

niitä sellaisia
arjen suuria draaman kaaria

kun herää siihen tuttuun tukehduttavaan oloon
musta möykky vatsassa painaa kerrostalon verran
ja tekisi mieli vain jäädä ja unohtua
vielä kerran painaa torkkua

sitten kuitenkin avaa silmät ja nousee
omille jaloilleen jotka kantaneet on jo pitkään
tekee niitä tavallisia asioita
jotka kuljettavat päivästä toiseen

keittää kahvin
pilkkoo hedelmät
täyttää ristikkoa
soittaa kauniita kappaleita
tanssii vähän

jossain vaiheessa se musta möykky säröilee
hajoilee ja repeilee ja haihtuu ja hälvenee
ja olo kevenee

sitten on taas kaikki kaunista ja hyvää
ja hetkessä kevyt ihmisen olla

ja hyvä on huomata

miten on vuosien varrella oppinut siihen

ettei vain jää.