maanantai 30. joulukuuta 2013

If you have a dream / If you truly believe



Oletko valmis?

Puraise huulta niin että se valuu verta. Varmista että olet varmasti elossa ja hereillä. Älä menetä hetkeäkään. Älä kaatosadetta jossa voi tanssia, älä ohikulkijan hymyä kadulla, älä pienen lapsen naurua tai ystävän kyyneliä. Ota se kaikki avosylin vastaan. Ota elämä vastaan. Ota se vastaan koko keholla, jokaisella solulla, levitä kädet ja huuda.

Älä pelkää olla onnellinen, älä pelkää hymyillä. Anna muille syytä olla onnellinen ja itsellesi myös. Sä olet ansainnut sen. Se, että sä olet päässyt jo tähän asti, että sä olet selvinnyt elämästä näin pitkälle, on jo saavutus josta sun kuuluu olla ylpeä. Mä olen, mä elän, mä olen tässä. Sä et voi luovuttaa päästyäsi näin pitkälle.

Kohtaa se pimeinkin puoli tästä kaikesta. Älä säikähdä omia kyyneliäsi, älä sitä tuskaa mikä sun sisällä piilee. Vapauta se, ja samalla itsesi. Älä piilottele sitä. Etsi ympärillesi ihmisiä jotka välittää susta aidosti, älä niitä jotka on sun kanssa vain itsensä takia. Kun joku sanoo että mä olen onnellinen kun säkin olet, sä voit hymyillä ja onnitella itseäsi. Siinä on ihminen jollaisen sä olet ansainnut vierellesi. Toivottavasti sä olet se ihminen jollekin muulle.


Älä säästele. Mitään. Naurua, kyyneliä, tuskaa, onnea, itseäsi, mitään.

Joko nyt?


Elä.

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

One big family / Filled with love




Kello on kolme yöllä. Sataa. Hautausmaa on valomeri mustuuden keskellä, ja kenkien korot kopisee jäiseen polkuun. Sytytän kynttilän ja seison hautakiven edessä ikuisuuksilta tuntuvan hetken. Mä melkein näen siskon kun se kävelee kynttilämeren keskellä meitä kohti. Tuntuu pahalta ja on ikävä, mutta se on helpompi kestää kun ei tarvitse olla yksin. Kuin ajatustenlukija, se toinen vetää mut lähemmäs ja halaa tiukasti. Itku tulee.

Mä kävelen pois hautausmaalta hiljaa, mutta rauhallisena. Enää ei satu niin paljoa.

Sain ihania joululahjoja, mutta parasta on se kun näkee itselleen tärkeät ihmiset onnellisina. Se on ollut mulle aina yksi elämäni tärkeimmistä asioista, oikeastaan tärkein. Ja yksinkertaisinkin hyvänjouluntoivotus oikeilta ihmisiltä saa mut hymyilemään. Kaikki on hyvin, mä olen onnellinen. 

Kiitos.


tiistai 24. joulukuuta 2013

Forever frozen here in time



Lyö jarrut pohjaan ennen kuin välität liikaa, älä kiinnostu, älä innostu, älä hymyile niille viesteille äläkä sille että se aloittaa keskustelun. Älä mene lähemmäs, älä tutustu, älä puhu niin paljoa että oppisit tuntemaan ja kiinnostumaan oikeasti kaikesta mitä se sanoo, pienimmistäkin asioista. Anna olla, vetäydy taas kuoreesi niin kuin vuosi sitten, älä puhu paljoa, ainakaan omista asioistasi, äläkä missään tapauksessa tee aloitetta missään mielessä tai milloinkaan.

Jokin mussa huutaa. Se ahdistus, musta mörkö joka joskus uhkasi nielaista mut kokonaan, tehdä mustakin synkän ja pimeän. Se joka hymyili tyytyväisenä kun mä olin eristäytynyt, surullinen ja epäsosiaalinen. Pieni osa musta tahtoisi uskoa. Ehkä se haluaa kuitenkin vain hyvää mulle. Ei tahdo että satutan itseni ihmisten kanssa.

Sä et kuitenkaan kelpaa, miksi edes yrität. Koskaan sulle ei tapahdu mitään hyvää, ja jos tapahtuukin, se on vain hetkellistä. Turhaan luotat, turhaan uskot, ja toivot että kaikki muuttuisi vielä paremmaksi. Et ole kaunis etkä mielenkiintoinen, sä olet pelkkä seinäruusu, aina ollut ja tulet aina olemaan. Älä anna katseesi kirkastua, äläkä ota askelta lähemmäs niitä ihmisiä, koska kuitenkin karkotat jokaisen.

Hiljaa. Ole hiljaa, lopeta. Älä enää hoe niitä samoja asioita. Mä olen oppinut olemaan välittämättä siitä äänestä, mä olen kerännyt lisää itsevarmuutta pieninä palasina, rakentanut itseni uudelleen niin monta kertaa että mä alan pikku hiljaa olla se ihminen joka haluankin olla. Silti, tämän takia, mä en tule koskaan olemaan täysin itsevarma, täysin rohkea, täysin mitään.

Mutta mä yritän, yritän niin kovasti. Ja teen kaiken päin vastoin kuin se tumma ääni mun mielessäni käskee.

Väärin. Hymyilen niille viesteille niin että poskiin sattuu. Haluan oppia tuntemaan sen juuri niin hyvin kuin se antaa, kiinnostun siitäkin miten se kertoo jotakin turhaa, koska sen kanssa on kiva jutella. Ja koska mua oikeasti kiinnostaa.

Enkä mä aio enää vetäytyä itseeni, rakentaa sitä elämän korkuista muuria ympärilleni, jonka läpi on niin kovin hankala päästä. En mä sitä muuria kokonaan ole purkanut, ja edelleenkin sen kokonaan murtaminen vaatii oikeat sanat ja aikaa, mutta siellä takana olen minä. Yksin minä. Se mustuus joka ennen asutti sitä mun kanssa, on hävinnyt, kutistunut melkein olemattomaksi olennoksi nurkkaan.

Ja sille joka sen muurin läpäisee, mä lupaan kaiken mitä mulla on, ja mitä mä olen. Kaiken.


sunnuntai 22. joulukuuta 2013

I'll show you mine / If you show me yours first



Tule lähemmäs ja kosketa varovasti. Älä runno mua rikki niin kuin monet muut aiemmin. Tarkoituksella tai ei. Lupaan näyttää sulle kaikki arpeni, joka ikisen niistä, ne heikkoudet joita mulla on, pienimmänkin.

Paloarpi jalassa, kun mä pienenä potkaisin hiilihankoa. Ne miljoonat kerrat kun kaaduin ja avasin polveni soraan tai asvalttiin. Pieni lovi hiusrajassa, kun löin pääni joskus.

Mutta on paljon muutakin. Arvet jotka eivät näy päällepäin, ja niitä mulla riittää. Monesti sanotaan että arvet näyttää mitä elämä on meille tehnyt ja mistä kaikesta me ollaan selvitty. Miksi niitä sitten pidetään rumina, piilotetaan?

Se pohjaton aukko mun sydämessä jonka sisko jätti jälkeensä kadotessaan mun viereltä. Ne pienet haavat, kun mä olen luottanut liikaa. Unettomat yöt ja lukemattomat painajaiset kuolemasta.

Mä näytän niistä jokaisen. Kun vain otat ensimmäisen askeleen, sen jota mä en uskalla ottaa.


keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Sometimes when this place gets kind of empty



Ota kädestä kiinni niin juostaan.

Paetaan, juostaan niin kauas kun jalat kantaa. Käsi kädessä, sun ei tarvitse olla yksin, ei tarvitse pelätä että eksyisit. Vaikka eksyttäisiinkin, me eksyttäisiin yhdessä. Eikä silloin mikään tunnu niin pahalta, eihän?

Tartu vain käteen niin mennään.

Mä olen käynyt joka paikassa, enkä silti vielä missään. Mä olen käynyt pohjalla, olen käynyt tämän hetken yläpuolella, ja kaikkialla siinä välissä. Mutta mä en ole ehtinyt nähdä Norjaa, Englantia, Australiaa ja Amerikkaa. En tarpeeksi aurinkorantoja enkä suuria kaupunkeja. Mä menisin minne tahansa sun kanssa.

Joko lähdetään?

Lujaa. Valon ja äänen nopeudella, nopeampaa. Sä johdatat, ja silloin kun et tiedä mihin mennä, mä voin viedä. Koska yhdessä me ollaan vahvoja, ja yhdessä me ollaan me. Älä pelkää ottaa musta tukea, mä kannan sun taakan siinä missä omanikin, koska mä välitän susta.


Yksi.

Kaksi.

Kolme.


Juokse.



maanantai 16. joulukuuta 2013

Here with the open arms for you




  Mä olen aina ollut sinisilmäinen ja hölmö.

Mä olen sinisilmäinen, hölmö tyttö, joka kuuntelee paljon. Mä olen kuullut lukemattomien ihmisten elämäntarinat, ja mä tykkään niiden kuuntelemisesta. Se katse mikä ihmisillä on kun ne kertoo hyvistä, ihanista asioista, ja se väri minkä niiden ääni saa kun ne kertoo pahoista ja painavista asioista. Ne on sellaisia pieniä asioita joista mä pidän. Ja kun mulle kerrotaan asioita, mä pidän ne itselläni. Ne on mulle luotettuja asioita.

Mä olen sinisilmäinen, hölmö tyttö, joka uskoo ihmisiin. Mä otan niistä selvää ennen kuin tuomitsen, ja harvoin silloinkaan. Jokaisella on oma tarinansa, eikä mun tarvitse tietää kaikkea ymmärtääkseni että se muuttaa ihmistä.

Mä olen sinisilmäinen, hölmö tyttö, joka välittää niin hirveästi. Siksi muhun kai sattuu helposti. Mä välitän ihmisistä niin paljon, että muhun sattuu jo sekin. Tai sitten se, jos ne ihmiset ei välitäkään musta. Ja mun tekisi mieli vain vetää ne lähemmäs ja sanoa että älä pakene mua, ole kiltti, en mä tahdo pahaa.

Mä olen sinisilmäinen, hölmö tyttö, joka odottaa syli avoinna niitäkin, jotka on jo kerran mun luota lähteneet. Eikä mun tarvitse miettiä kahdesti otanko mä niitä enää vastaan jos ne joskus päättää palata.



You see those egg shells, they're broken up / A million pieces, strung out across the ground




Jollain lailla mä kai onnistun itse aina pilaamaan kaiken. Sillä miten kovasti mä yritän, ei ole mitään painoarvoa. Sellaiset asiat joita mä eniten arvostan, joita mä eniten vaalin, tuntuu vain hajoavan mun käsissä. Kaikki muu paitsi ystävät.

Mä en tiedä mikä siinä on. Ihan kuin lapsena, kun ajatteli vain varovasti koskea jotakin hienoa koristetta, ja huomaakin seuraavassa hetkessä pudottaneensa sen piirongin reunalta. Sirpaleina lattiaa vasten, ja seuraavana säikähdys joka hyppää vatsanpohjasta kurkkuun asti. Näkikö kukaan?

Näkikö kukaan, kuinka varovainen mä yritin olla? Kuinka hellästi koskin, kuinka mä oikeasti halusin sen pysyvän ehjänä. Mä ihan oikeasti yritin.



keskiviikko 11. joulukuuta 2013

So I look in your direction / But you pay me no attention, do you?




Jouluvaloja ja kynttilöitä. Mitä lähemmäs mennään joulukuun kahdettakymmenettäneljättä päivää, sitä enemmän ympärillä on valoa, lämpöä, tunnelmaa ja hymyileviä ihmisiä. Koko maailma kiedotaan lahjapaperiin, ympärille hopeista nauhaa.

Mä haluaisin että joku tulisi ja sytyttäisi mut taas. Mun kynttiläsydämeni, jonka sä jo puhalsit sammuksiin. Lapsellisena mä uskoin että se liekki voisi kestää pitkänkin aikaa, mutta jossain vaiheessa kynttilä on kuitenkin puhallettava. Enkä mä tiedä sammutitko sä mut siksi ettet halunnut että mä palaisin loppuun, vai siksi ettet tahtonut polttaa itseäsi. En mä tahallani sua satuttaisi, en koskaan.
Mä en välitä kuka sen liekin laittaisi palamaan taas. Kuka kietoisi mut lämpöönsä ja sanoisi ettei ole hätää. Mä sanoin että sun vieressä nukuin ensimmäiset täydet yöt kahteen vuoteen, sä sanoit ettet ollut pitkään aikaan nukkunut niin hyvin. Sä silitit mut uneen ja mä nukahdin siihen, sun syliisi.

Mä olen lapsellisen hyväuskoinen, enkä mä tiedä mitä sä siitä ajattelit. Mitä sä ajattelit musta. Sanoit täydelliseksi mutta en tiedä uskonko, sanoitko sen vain siksi ettet halunnut että mä menisin rikki.

Mutta sun takiasi mä en aio viettää unettomia öitä. Sä et ole pahin asia joka mulle on tapahtunut.