Sitä on vaikea sietää, ihoni alle kaivautuvaa kelmeää apatiaa. Se virittyy kalvoksi minun ja muun maailman väliin, vie kaiken matkojen päähän ja tylsyttää aistit ja ajatukset. Kaikki haaltuu hetkeksi, pala kiipeää kurkkuun ja luomien takana kirvelevät kaiken aikaa kyyneleet jotka eivät kysy syytä.
Ja vaikka tiedän että se on vain hetkittäistä, että seuraavana aamuna kaikki on taas hyvin ja yö pyyhkii haljun ilottomuuden mennessään, se saa silti minut käpertymään itseeni, odottamaan aamua kykenemättömänä tekemään tai ajattelemaan mitään muuta. Kaikki minussa kiertyy kerälle tuon yhden mustan pisteen ympärille, joka olemassaolollaan lamauttaa, tilkitsee kaikki ne raot joista valo tavallisesti siilautuu sisään, laskeutuu painoksi rinnan päälle.
Kai se jollakin tavalla vetää minut takaisin niihin vuosiin, jotka vietin tämän saman sumean verhon takana odottamassa ajan kulumista, pysähtyneenä sivustaseuraajana omassa elämässäni, pääsemättä koskaan oikeastaan osaksi sitä mitä verhon tuolla puolen tapahtuukaan. Ajatus tästä apeudesta vallitsevana tilana, johon heräisinkin aamu toisensa jälkeen, on yhä raskas kantaa vaikka järjellä ajatellen tiedänkin sen jääneen kauas noihin päiviin. Ettei minulla ole enää mitään pelättävää. Jonkin alkukantaisen kauhun se silti yhä nostaa pintaan, noiden mustien päivien elävä muisto.
Noina päivinä se elämä jota nyt elän, kaikki nämä onnelliset, valoisat hetket eivät koskaan kuuluneet minulle, minun maailmaani, eivät rohkeimmissa kuvitelmissanikaan. Uskoin kantavani sitä samaa painoa rintalastani päällä kaikki elämäni päivät. Siksi nykyisyyteni keveys ja helppous, aika ajoin jopa pakahduttava onnellisuus ja sen kaiken luoma kontrasti tekevät tämän haalean, harmaan apeuden sietämisen mahdottomaksi. On kuin tällaisina hetkinä ymmärtäisin kuinka korkea pudotus olisikaan, jos joskus astuisin askelman ohi ja putoaisin uudelleen noihin samoihin syvyyksiin.
Vaikka tämä kelmeä apatia on lopulta vain varjo siitä kaikesta jonka keskellä joskus vaelsin, on se riittävästi muistuttaakseen että oli aika, jolloin se oli kaikki mitä tiesin. Ja etten koskaan enää halua päätyä sinne, siihen samaan synkkään paikkaan.
Uni korjaa kaiken tälläkin kertaa, mutta valehtelisin jos väittäisin etteikö tuon varjon vierailu jättäisi jälkeään hetkeksi. Ettenkö kulkisi tuokion verran hieman varovaisemmin, kunnes taas uskallan kohottaa katseeni jaloistani ja luottaa askeliini, siihen että ne kantavat kyllä.
