minun uusi maailmani

Voisin kirjoittaa päivittäin jotain uutta, jotain tästä kaikesta, joka on minun elämäni onnella täyttänyt. Kertoisin sinitarrapilvistä ja vesiväritaivaista, väreistä jotka maailmani on vasta saanut. Siitä millaista on suunnitella tulevaisuuttaan ei minua vaan meitä varten, puhua elämästä vuosien päähän, haaveilla kasvavansa kokevansa ja vanhenevansa yhdessä. Kirjoittaa tarinoita toisista mahdollisista ulottuvuuksista, joissa muuttumattomana säilyy yhteinen elämä, joissa kaikissa kohtaaminen on väistämätön ja välttämätön tapahtuma, sillä niin vaikeaa on enää kuvitella elämäänsä vailla toista.

Siitäkin kirjoittaisin, millaista on kaivata kuten ei koskaan ennen, venyttää raajojaan valtavan sängyn reunoille ja kuvitella että se on tarkoitettukin niin, yksin nukuttavaksi, vaikka oikeasti kaipaa toisen lämpöä vierelleen niin että särkee. Että itsenäisenkin on mahdollista vaeltaa oman kotinsa nurkissa etsimässä edes pientä jälkeä toisesta, siitä jonka olemassaoloon on niin tottunut ja kiinni kasvanut, että ilman on outo olla.

Kertoisin miten aika on saanut uuden muodon, miten se alussa pysähtyi kokonaan, konkreettisestikin, koko maailma, antoi rauhan olla ja opetella toisesta ja itsestään uutta, tilaa loputtomille keskusteluille ja öiselle valvomiselle. Sittemmin hetket ovat jatkaneet venymistään ja vanumistaan, jakautuneet aamuiksi ja päiviksi, illoiksi ja öiksi mutta raukeiksi ja pehmeiksi muovautuneet yhtä kaikki. Miten valo tuntuu kuroutuvan kevyeksi kuplaksi, jonka sisällä tavanomaisella ajalla ja sen levottomalla kululla ja kiireellä ei juuri ole sijaa, kuinka se kiipeää kilveksi kuplan kätkemän elämän ja muun maailman väliin.

Ja millaista on rakastaa niin lujasti, oman sielunsa ja sydämensä syvyyksistä saakka, kaikkea toisessa ihmisessä. Nukkuvan herkkiä kasvoja, kehon unista lämpöä ja hengitystä niskassa; pipon reunan alta karannutta hiussuortuvaa, hymyssä siristyviä silmiä ja veikeää ilmettä; naurua ja iloa ja hyväntuulista lauleskelua; puheen palavaa intensiteettiä, tapaa pohtia ja keskustella, syviä ajatuksia ja loputtoman mielenkiintoista mieltä;  keskittynyttä ilmettä, sitä ryppyä joka kulmien väliin miettiessä kiinnittyy; tapaa liikkua ja olla läsnä; pehmeitä kuiskauksia ja yhtä pehmeää, kevyttä kosketusta; syliä, lämpöä ja läheisyyttä; kaikkea sitä niin loputtomasti rakastaa, päivä päivältä enemmän ja syvemmin.

jollain lailla enemmän

Lokkien äänet lasin tuolla puolen, ikkunoiden takana laskevan auringon maalaama vesiväritaivas, ja meidän kodissamme lämmin hyvä olla. Pehmeää valoa vailla varjoja, ja jollain lailla tämä on minunkin kotini uudella tavalla. Kaikki on jollain lailla enemmän.

Olen jollain lailla enemmän minä. Kokonaisempi, uskaliaampi, rennompi. Jollain lailla kotini on enemmän koti, ja kaikessa mitä teen on enemmän järkeä. Kevätkin tuntuu enemmän keväältä, heräävä maa ja venyvä valo, kotiin palaavat muuttolinnut.

Hetkittäin ylitseni läikähtää lämpö, sellainen joka melkein nostaa kyyneleet silmiin, liikauttaa koko olemustani niin perustavanlaatuisella tavalla. Mieleeni tulee metsänpohja aurinkoisena päivänä, sen pinnoilla tanssiva valo joka oksakaton lävitse kulkeutuu, se valo on tässä ja minun pinnoillani se tanssii, lämpimänä.

valosta

Minun onnellisuuspaikkani, siinä sen sylissä. Siellä minuun ei mikään ikävä voi koskettaa, olen haavoittumaton ja turvassa. Vaikka vuosia vuosia olin niin kovin rikki, pitkään olen jo voinut hyvin, ollut onnellinen ja ehjä, rakastanut elämää ja niitä sävyjä mitä sillä on tarjota. Mutta se saapui ja teki kaikesta vielä niin paljon parempaa, onnellisempaa ja ehjempää. En tiennyt että kukaan kykenisi sellaiseen. Ensimmäistä kertaa koskaan minun säröjeni lävitse kuultaa valo, lämmin ja pehmeä. Se ikiaikainen varjo, minussa vuosia kytenyt ja piilotellut, on vihdoin irrottanut pitkien sormiensa otteen ja antanut minun mennä.

Se kertoi nähneensä unta minusta meidän yhteisessä kodissa, sellaisessa josta olen aina haaveillut. Vaaleat verhot ja suuret, avoimet ikkunat, sisälläni silkkaa onnea. On niin kovin helppo tarttua sen sanoillaan maalaamaan kuvaan, minäkin näen itseni siellä. Mutta enää se asunto ei haaveissani ole yksin minun, sillä tiedän kenet sinne haluan, ketä ilman se ei tunnu kodilta. Kenen läsnäolosta minun sieluni saa rauhan.

Se antaa minun olla sellainen kuin olen, ja hymyilee lempeästi kaikelle, jota itsessäni pidän vaikeana ja nolona. Kuinka joskus tipahdan hetkestä ajatuksiini, olen hajamielinen ja kömpelö, hetkittäin kyynelehdin ja toisina nauran niin etten saa happea. Kestää senkin, että kaikkea en osaa hetkissä sanoiksi pukea. Lupaan kirjoittaa.

Minun pääni on usvainen, se sanoo, sen oma korkeaa maisemaa ja tähtitaivasta. Sen tähtitaivaan alla minä voisin lopun elämäni viettää, tutkia maiseman kätkemiä mietteitä, niin kovin kaunis ja kiehtova sen mieli on. Jotenkin sieltä löytyvät oikeat sanat kaikkiin tilanteisiin, ajoittain niin kauniit, että itkisin ellen olisi niin onnellinen.

Se lupaa ottaa minut kiinni jos siivet pettävät, ja saa minut sanoillaan pelkäämään sitä pudotusta hieman vähemmän. Minäkin aion olla olemassa sitä varten, tästä hetkestä hamaan ikuisuuteen, läpi minkä tahansa. Otan kiinni jos tarvitsee, pitelen silloin kun sattuu ja autan kokoamaan palaset. En aio antaa olla enkä luovuttaa, sillä tällaisia ihmisiä ei ole muita. Ei ketään toista, ei minulle.

Olen kyllä tiennyt, että joillekin ihmisille käy näin, niille onnekkaille. Ne löytävät elämänsä rakkauden, sen yhden jonka kanssa on niin helppo olla. Joka pitelee kiinni lujasti ja varmasti mutta tukehduttamatta. Joka saa nauramaan ja jonka syliin on lupa särkyä silloin kun maailma on liikaa. Johon hullaantua kerralla ja kovaa, josta ei koskaan saa riittävästi tai tarpeekseen. Sellaisen sekopäisen kaikennielevän onnen ja rakkauden, joka tekee väreistä hieman kirkkaampia ja päivistä aavistuksen valoisampia. Joka on ja pysyy.

En vain koskaan uskonut, että se tapahtuisi minulle. En ajatellut olevani niitä ihmisiä, kunnes sitten se käveli mun elämääni. Sen sylissä voisin viettää loppuelämäni, iholla ja turvassa. Sielussani läikähtää lämpö, kun näen sen hymyilevän ja nauravan, olevan onnellinen ja läsnä. Haluan kuulla kaiken mitä sillä on sanottavaa, tuntea sen kaikin mahdollisin tavoin. Sen kanssa tahdon nähdä ja elää ja kokea, kaiken ja kaikkialla. Se on ujuttautunut kaikkiin tulevaisuudensuunnitelmiini, niin helposti kaiken sekaan löytänyt että hämmennyn, eikä olekaan enää vain minä vaan me.

Olen niin onnellinen, että sydäntä särkee.

sellainen minä en ole

Tiedättehän

Ne eteeriset olennot, tytöt ja naiset.
Pitkine raajoineen ja kapeine kasvoineen,
silmät alati uneliaasti puoliksi ummessa.
Luontevine liikkeineen ja kauniine sanoineen,
kykeneväisiä vetämään huomion helposti itseensä,
kietoutumaan siihen kuin viittaan.
Tietävät aina mitä sanoa ja tehdä,
ne niin helposti viehkeät.

Sellainen minä en ole.

Olen pelkkää pehmeää muotoa,
vailla niitä pitkiä raajoja ja kasvojen kulmia,
silmät aina hämmentyneinä selällään.
Huomion viitta minulta uupuu,
ja harva kahdesti katsettaan minuun laskee,
kömpelö kaikissa liikkeissäni.
Tiputtelen tavaroita ja sanoja huolimattomasti,
sopimattomasti elän, olen ja riemuitsen.

Eteerinen minä en ole,

vaan olemassa.

2010

Kuluneella vuosikymmenellä minä kasvoin. En aikuiseksi, vaan kasvoin kuitenkin. (Kuka meistä koskaan oikeastaan oikeasti aikuistuu?)

Koin elämäni hirveimmän, kipeimmän ja surullisimman asian. Lähes koko lopun vuosikymmenen tein surutyötä, ensimmäiset vuodet suuressa surussani velloen, seuraavat melko tasaisen elämän kuljettaessa. Opin puhumaan ja käsittelemään vaikeita asioita. Löysin keinot purkaa isoja tunteitani, ja ymmärsin ystävien merkityksen.

Matkustin suomessa ja ulkomailla. Kävin lukemattomilla festareilla ja keikoilla, löysin iloa ja riemua musiikista ja vapaudesta, ajoittaisesta juurettomuudesta, ja toisaalta myös siitä että aina oli paikka johon palata. Vietin päiviä, iltoja ja aamuöitä ystävien seurassa. Kävin syviä keskusteluja, kiipeilin katoilla (korkeanpaikankammostani huolimatta), ajoin pitkin maakunnan teitä joku kyydissäni tai jonkun kyydillä. Tutustuin sellaisiin ihmisiin jotka ovat tehneet mun elämästä hurjan paljon parempaa, ja opettaneet mulle kovin paljon itsestäni ja maailmasta. Onnistuin myös pitämään kiinni sellaisesta ystävästä, jonka olen tuntenut jo pitkästi toista vuosikymmentä.

Kasvoin tädiksi kuudelle pikkuihmiselle, joista neljä syntyi vuosikymmenen aikana, ja kahdelle noista neljästä sain suuren kunnian olla kummi. Ne ovatkin sitten kaksi päättömintä, mielettömintä, villeintä, viisainta ja rakkainta kummityttöäni. Kaikkia kuutta lasta rakastan koko sydämestäni, ja vaikka olen pyrkinyt tätinä kasvattamaan niitä, vetämään rajoja ja antamaan rakkautta, elämänsä aikana ne ovat tehneet minustakin viisaamman ja järkevämmän, mutta toisaalta myös melko lailla uteliaamman, avoimemman ja leikkisämmän. 

Vuosikymmenen alussa kävin rippikoulun, sen lopussa erosin kirkosta.

Pääsin ylioppilaaksi.

Hain opiskelemaan unelma-alaani, kahdesti. en päässyt.

Menin töihin, ensin hetkeksi, lopulta pidemmäksi toviksi. Ensimmäinen pitkäaikainen työsuhteeni. Siellä löysin uusia puolia itsestäni, ensimmäistä kertaa koin olevani aidosti hyvä jossakin hyödyllisessä, sain itsevarmuutta. Ymmärsin kyllä pärjääväni ihmisten kanssa, vaikka olen aina kokenut olevani kovin ujo ja sulkeutunut. Löysin paikan ja yhteisön, jossa viihdyin. Koin että musta pidettiin ja mua arvostettiin. Työt teki hyvää mun itsetunnolle.

Vaikka niin kovin viihdyin, halusin silti päästä opiskelemaan ja tehdä jotain, joka veisi mua eteenpäin ja kuljettaisi kohti sellaisia työtehtäviä, joista palavasti nauttisin. Että pääsisin tekemään työtä, joka tuntuu merkitykselliseltä ja omalta. Olin kuitenkin täysin ja totaalisen hukassa, tein lukemattomia ammatinvalintatestejä, joista mikään ei kuitenkaan kertonut mikä musta kuuluisi tulla. Jouduin päättämään itse. Tuskailin, pohdin pääni puhki, selasin opintopolun tarjontaa ja mietin mikä kiinnostaisi ja miksi. Purin kaikki mielenkiinnonkohteeni osiin, mietin missä voisin niitä hyödyntää. Kaiken tuskailun jälkeen löysin alani. Hain kouluun. Pääsin sisään ensimmäisellä yrittämällä.

Elin elämäni fuksivuoden. Sen alkaessa pelkäsin niin helvetisti, että ala ei olisikaan se mun omani. Että se olisi täysin väärä, kuten kaupunkikin, ja ihmiset siinä ympärillä. Lopulta päätyisin viettämään opiskeluvuoteni yksin, onnettomana ja rikkinäisenä. Kaikki olisi ja tulisi olemaan pelkkää paskaa ja juoksisin harva se viikonloppu kotikotiin, sinne mistä olen lähtöisin, hoitamaan itseäni ja haavojani maailman ainoaan turvalliseen paikkaan. En löytäisi ketään, vähiten itseni, ja oikeastaan hukkaisin myös sen vähän itsestäni, minkä olin siihen mennessä ehtinyt löytää.

Sen sijaan päädyinkin onnellisimpaan paikkaan tähänastisessa elämässäni, niin kuvainnollisesti kuin konkreettisestikin. Löysin ympärilleni upeita ihmisiä, jotka on tehneet tähänastisesta opintotaipaleestani uskomattoman ihanan, hauskan ja ikimuistoisen, nauruja ja itkuja ja syvällisiä keskusteluja säästelemättä. Ala tuntuu omalta ja katse on kohti tulevaisuutta. Näiden lyhyiltä tuntuneiden puolentoista vuoden aikana uudessa kodissa ja kaupungissa, uusien ihmisten keskellä, olen oppinut itsestäni paljon enemmän kuin olisin kuvitellutkaan, hyvää ja huonoa, mutta kasvattavaa ja eteenpäin vievää yhtä kaikki. Olen oppinut luottamaan itseeni, vaistooni ja omaan tekemiseeni, ja siihen että olenkin lopulta ihmisenäkin vähintään ihan ookoo, ja on olemassa toisia ihmisiä, jotka pitävät minusta ja seurastani ja ymmärtävät kummallista ajatuksenjuoksuani ja huumoriani, hajamielisyyttäni ja ajoittaista outouttani. Niitäkin, jotka eivät ole tunteneet minua vuosia vuosia.

Siispä tervetuloa juuri auennut vuosikymmen. Sanoisin että tästä on hyvä ja helppo lähteä liikkeelle ja jatkaa. Tervetuloa uudet seikkailut, itkut, naurut, hermoromahdukset ja onnenhetket.

minä = rohkea

Olen joskus kirjoittanut etten ole rohkea.

Ehkä en olekaan, en sillä klassisella tavalla. Niin, että pitäisin itsestäni kovaa ääntä. En sillä tavalla, että nousisin suurine sanoineni aina ensimmäisenä ylös, kertoisin mitä mietin ja miksi. En sillä tavalla, että ottaisin aina ensimmäisen askeleen, luottaisin että se kantaa. Enkä niinkään, että rohkenisin tehdä jotain suurta, merkittävää, erikoislaatuista. Sellainen perinteinen rohkeus ei ole minun verissäni ja luissani, se ei kuulu minuun eikä minulle.

Mutta olenhan minä rohkea.

Niin, että seison sanojeni takana. Että pidän läheisteni puolta ja pysyn rinnalla, vaikka millaisiin myrskyihin heitettäisiin. Olen valmis joskus astumaan pelkojani päin. Niin, että seison selkä suorana, enkä pelkää olla olemassa. Tiedän kuka olen ja miksi, ja heikkoina ja epävarmoinakin hetkinä uskallan ottaa siitä selvää. Niin, että elän elämääni niin kuin itse haluan, enkä anna toisten sitä tai minua määrittää. Että uskallan tuntea lujasti ja kokea vahvasti, minussa on rohkeutta luottaa ihmisiin ja elämään. Uskallan olla ja elää, tuntea, kokea ja heittäytyä.

Olen ymmärtänyt, etteivät hiljaisuus ja harkinta tee minusta pelokasta, kun oikeissa hetkissä sitä sitten kuitenkin uskaltaa. Ettei yksin tarvitse selvitä, ja ne oikeat ihmiset ovat ja pysyvät. Ennen kaikkea olen ymmärtänyt, ettei herkkyys tee minusta haurasta.

Ja että minä olen rohkea, sillä seison yhä tässä, eikä sitä voi kukaan minulta viedä pois.

Että minä riitän kyllä.