Ehkä en olekaan, en sillä klassisella tavalla. Niin, että pitäisin itsestäni kovaa ääntä. En sillä tavalla, että nousisin suurine sanoineni aina ensimmäisenä ylös, kertoisin mitä mietin ja miksi. En sillä tavalla, että ottaisin aina ensimmäisen askeleen, luottaisin että se kantaa. Enkä niinkään, että rohkenisin tehdä jotain suurta, merkittävää, erikoislaatuista. Sellainen perinteinen rohkeus ei ole minun verissäni ja luissani, se ei kuulu minuun eikä minulle.
Mutta olenhan minä rohkea.
Niin, että seison sanojeni takana. Että pidän läheisteni puolta ja pysyn rinnalla, vaikka millaisiin myrskyihin heitettäisiin. Olen valmis joskus astumaan pelkojani päin. Niin, että seison selkä suorana, enkä pelkää olla olemassa. Tiedän kuka olen ja miksi, ja heikkoina ja epävarmoinakin hetkinä uskallan ottaa siitä selvää. Niin, että elän elämääni niin kuin itse haluan, enkä anna toisten sitä tai minua määrittää. Että uskallan tuntea lujasti ja kokea vahvasti, minussa on rohkeutta luottaa ihmisiin ja elämään. Uskallan olla ja elää, tuntea, kokea ja heittäytyä.
Olen ymmärtänyt, etteivät hiljaisuus ja harkinta tee minusta pelokasta, kun oikeissa hetkissä sitä sitten kuitenkin uskaltaa. Ettei yksin tarvitse selvitä, ja ne oikeat ihmiset ovat ja pysyvät. Ennen kaikkea olen ymmärtänyt, ettei herkkyys tee minusta haurasta.
Ja että minä olen rohkea, sillä seison yhä tässä, eikä sitä voi kukaan minulta viedä pois.
Että minä riitän kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti