minun kotikatuni

niin

kerrankin jossain muualla kuin siellä,
missä on vain peltoja ja lakeuksia ja
ihmisetkin ovat susia toisilleen

murroskohtia, taitteita, risteyksiä
kaikki tässä hetkessä päällekkäin ja
lopulta kuitenkin helposti hyvin



silti tänään minussa kalvava kaipuu
se sellainen sydämeni syvyyksissä
yksinäisyyttään kolkkona huutava

ikävä ikävä


taas on se päivä kun
sinun kuuluisi olla täällä

etkä sinä

ole

(kuudes syntymäpäiväsi

ilman sinua)

suorinta reittiä vuosiin kolmetoista neljätoista viisitoista

kuin olisi tehnyt paluun nuorempiin vuosiinsa

niitä iltoja kun ei tiedä koska ja kuinka ne päättyvät, mihin päätyy ja kenen kanssa, sitä levotonta villiä riemua ja odotusta kun ei oikeastaan edes ollut mitä odottaa, kaikki ovet olivat auki ja ihmiset avoimia, polut mahdollisia ja ratkaisut kaikkeen aina käsissä ja olemassa

se kaikkivoipa olotila, kuin oltaisiin maailman huipulla

ihmiset joiden kanssa jakaa se kaikki

vuosien parhaat puolet

silloin ja nyt

(mutta nyt tavallaan vielä parempana sillä

minun taakkani on kevyempi kuin koskaan,

ja pimeys täyttynyt valolla

tässä hetkessä)

palavin silmin he unelmoivat

niin ylpeä minä heistä olen

heistä jotka rohkeasti röyhkeästi

uskaltavat

ojentautua unelmiaan kohti

kasvaa niiden suuntaisesti

ja kurottaa

korkealle

minä toivon ettei

teidän koskaan

tarvitse

pudota

<3

huomaamatta

miten se ikinä tapahtuukaan

salaisuuksien siivin ja höyhenenkevyesti hiipien

jossain vaiheessa vain

kaikki onkin yhtäkkiä hyvin

enkä minä enää olekaan

yksin ja eksyksissä

minne katsonkin

en enää näe pedonsilmiä ja ilkeitä irveitä

en enää pelkää muita

ihmisiä

kaikki on

hyvin

ja

rauhallista

kyyneleitä

Minä toivon että

joku joskus kykenee kantamaan minun kyyneleeni

Ne joita vuodatan
kun luen kipeänkauniita kirjoja
ja niiden sydäntäsärkeviä loppuja,

ne jotka poskilleni valuvat
kun kuuntelen niitä suurimpia kappaleita
jotka herättävät suurimmat tunteet,

ne jotka kutsumatta saapuvat
mitä hölmöimpinä hetkinä,
kuten keväisin ensimmäisten joutsenten saapuessa.

Niitä kaikista surkeimpia
kipeimpiä ja tuskaisimpia
ei tarvitse osata kantaa käsissään,

silloin riittää
kun kietoo minut sylinsä turvaan ja antaa itkun tulla,

riittää
kun ei sulje minua pois ja pelkää.

Mutta ne pehmeät kyyneleet
ne voi pyyhkäistä pois ja hymyillä

sillä ne eivät satu.

murheen jak(s)amisesta

Kukaan ei ole minua hiljaisuuteen kasvattanut,
opettanut ettei pahasta saa puhua ja kaikki on kannettava itse.
Ihan itse olen sen viitan harteilleni laskostanut,
joutunut kantamaan sen painoa.

Sillä kun kasvaa perheessä joka revitään rikki kesken kaikkien elämän,
jossa jokaiseen sattuu enemmän tai vähemmän mutta kaikkiin kuitenkin,
sitä oppii piilottamaan omat särkynsä, ettei tahallaan tai tahtomattaan toisten taakkaa lisäisi,
tekisi yhtään raskaammaksi, kun se nytkin jo painaa niin.

Vaikka minä niin toivoisin, että omat rakkaani osaisivat avata suunsa ja kertoa kun jokin ei ole hyvin,
voinko pyytää muilta sellaista johon en itsekään aina kykene?