Minun onnellisuuspaikkani, siinä sen sylissä. Siellä minuun ei mikään ikävä voi koskettaa, olen haavoittumaton ja turvassa. Vaikka vuosia vuosia olin niin kovin rikki, pitkään olen jo voinut hyvin, ollut onnellinen ja ehjä, rakastanut elämää ja niitä sävyjä mitä sillä on tarjota. Mutta se saapui ja teki kaikesta vielä niin paljon parempaa, onnellisempaa ja ehjempää. En tiennyt että kukaan kykenisi sellaiseen. Ensimmäistä kertaa koskaan minun säröjeni lävitse kuultaa valo, lämmin ja pehmeä. Se ikiaikainen varjo, minussa vuosia kytenyt ja piilotellut, on vihdoin irrottanut pitkien sormiensa otteen ja antanut minun mennä.
Se kertoi nähneensä unta minusta meidän yhteisessä kodissa, sellaisessa josta olen aina haaveillut. Vaaleat verhot ja suuret, avoimet ikkunat, sisälläni silkkaa onnea. On niin kovin helppo tarttua sen sanoillaan maalaamaan kuvaan, minäkin näen itseni siellä. Mutta enää se asunto ei haaveissani ole yksin minun, sillä tiedän kenet sinne haluan, ketä ilman se ei tunnu kodilta. Kenen läsnäolosta minun sieluni saa rauhan.
Se antaa minun olla sellainen kuin olen, ja hymyilee lempeästi kaikelle, jota itsessäni pidän vaikeana ja nolona. Kuinka joskus tipahdan hetkestä ajatuksiini, olen hajamielinen ja kömpelö, hetkittäin kyynelehdin ja toisina nauran niin etten saa happea. Kestää senkin, että kaikkea en osaa hetkissä sanoiksi pukea. Lupaan kirjoittaa.
Minun pääni on usvainen, se sanoo, sen oma korkeaa maisemaa ja tähtitaivasta. Sen tähtitaivaan alla minä voisin lopun elämäni viettää, tutkia maiseman kätkemiä mietteitä, niin kovin kaunis ja kiehtova sen mieli on. Jotenkin sieltä löytyvät oikeat sanat kaikkiin tilanteisiin, ajoittain niin kauniit, että itkisin ellen olisi niin onnellinen.
Se lupaa ottaa minut kiinni jos siivet pettävät, ja saa minut sanoillaan pelkäämään sitä pudotusta hieman vähemmän. Minäkin aion olla olemassa sitä varten, tästä hetkestä hamaan ikuisuuteen, läpi minkä tahansa. Otan kiinni jos tarvitsee, pitelen silloin kun sattuu ja autan kokoamaan palaset. En aio antaa olla enkä luovuttaa, sillä tällaisia ihmisiä ei ole muita. Ei ketään toista, ei minulle.
Olen kyllä tiennyt, että joillekin ihmisille käy näin, niille onnekkaille. Ne löytävät elämänsä rakkauden, sen yhden jonka kanssa on niin helppo olla. Joka pitelee kiinni lujasti ja varmasti mutta tukehduttamatta. Joka saa nauramaan ja jonka syliin on lupa särkyä silloin kun maailma on liikaa. Johon hullaantua kerralla ja kovaa, josta ei koskaan saa riittävästi tai tarpeekseen. Sellaisen sekopäisen kaikennielevän onnen ja rakkauden, joka tekee väreistä hieman kirkkaampia ja päivistä aavistuksen valoisampia. Joka on ja pysyy.
En vain koskaan uskonut, että se tapahtuisi minulle. En ajatellut olevani niitä ihmisiä, kunnes sitten se käveli mun elämääni. Sen sylissä voisin viettää loppuelämäni, iholla ja turvassa. Sielussani läikähtää lämpö, kun näen sen hymyilevän ja nauravan, olevan onnellinen ja läsnä. Haluan kuulla kaiken mitä sillä on sanottavaa, tuntea sen kaikin mahdollisin tavoin. Sen kanssa tahdon nähdä ja elää ja kokea, kaiken ja kaikkialla. Se on ujuttautunut kaikkiin tulevaisuudensuunnitelmiini, niin helposti kaiken sekaan löytänyt että hämmennyn, eikä olekaan enää vain minä vaan me.
Olen niin onnellinen, että sydäntä särkee.
