En ole koskaan aktiivisesti halunnut tehdä itselleni mitään, ajatellut satuttavani tai toivonut että kuolisin. Itsetuhoisuus tuntuu ajatuksena kovin vieraalta, kaukaiselta.
On kuitenkin ollut aikoja, kun elämä on tuntunut turhalta ja merkityksettömältä, tai oikeammin se ei ole tuntunut juuri miltään. Luulen, että tuolloin minut on pitänyt hengissä pitkälti pelkkä velvollisuudentunto. Minäkin en voi lähteä, sillä nämä ovat menettäneet jo liikaa.
Kaiken sen synkkyyden keskelläkin asetin muut luontevasti edelle, en olisi kestänyt ajatusta siitä että minun lähdöstäni seuraisi heille entistä enemmän tuskaa ja kipua. Ironista kyllä, sillä enhän minä olisi siitä enää tiennyt mitään, en olisi ollut sitä katsomassa tai kokemassa, en elämässä menetystä heidän kanssaan. Se tekee ajatuksesta vieläkin sietämättömämmän.
Ja toisaalta, jos kerran välitin noista muista niin paljon, olinko silloin todella edes sen saman partaan reunalla kuin niin monet muut tuntuvat keinuvan, vai värjöttelinkö turvallisen etäisyyden päässä; kuulin ja kaistoin kalman sen tumman railon ääreltä, mutta en katsonut samaan pimeyteen. Sekö minut on lopulta pelastanut.
Vai olenko kuitenkin itse päättänyt katsoa kohti toivoa, silloinkin kun siitä ei ole ollut tietoakaan. Kääntänyt kasvoni kohti valoa, tai sitä suuntaa, josta aavistelin sen pian kajastavan. Etsinyt surun loputtomissa sokkeloissa ilmavirtaa villieläimen tavoin, toivonut sen kertovan mihin suuntaan tulee kulkea päästäkseen pois, löytääkseen tunnelin pään, palatakseen oikeaan elämään muiden pariin.
Haluaisin ajatella, että selviytyminen on ollut oma päätökseni, ja paljolti se onkin, mutta noista kaikkein synkimmistä hetkistä en voi sitä varmaksi sanoa. Oliko se kuitenkin lopulta tuo velvollisuudentunto, joka esti minua siirtymästä lähemmäs reunaa, valumasta sen yli. Jos niin, miten masentava ajatus se omalla tavallaan onkaan.
Että edes tuolloin en ollut kykenevä päästämään irti.
