torstai 15. joulukuuta 2016

mitä jos entä jos ehkä

Minä muistan kaiken mitä olisi voinut olla, näen unia jotka huutavat mitä jos entä jos sitten jos. Minä hoen mutta ja ehkä enkä tiedä enää mitään, olen yksin ja painan kädet korville koska en kestä enää kysymyksiä menneestä tulevasta ja tästä hetkestä. Olen yhä välillä niin kovin hukassa omassa elämässäni ja kuljen kuin unessa yritän seurata ihmisiä ja huutaa perään mutta koskaan kukaan ei kuule. Ehkä minä joskus opin elämään niin että kaikki on tässä ja nyt että unohdan miten aloitetaan lause jos tai mutta, opin olemaan epäilemättä elämää tulevaisuutta ja huomista. Ehkä minä joskus opin olemaan pelkäämättä pimeää korkeita paikkoja ja itseäni, löydän jonkun jonka kanssa kohdata se kaikki ja painajaiset joita inhoan niin. Ehkä minusta joskus tulee rohkea ja viisas. Ehkä.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

pettymyksiä toinen toisillemme

Kun mä en luota itseeni riittävästi niin että voisin ottaa rohkeana ensimmäisen askeleen ja katsoa pelotta suoraan silmiin sanoa hei. Niin kovasti minä pelkään sitä että askeleen ottaessani se toinen kääntää selkänsä ja katoaa katsoo muualle kuin ei olisi kuullutkaan.

Mä en tahdo olla varavaihtoehto se varma valinta joka on aina paikalla ja odottaa kiltisti. En tahdo olla se tyttö joka poimitaan tanssilattialta hetkessä mukaan parilla hymyllä ja kauniilla sanalla ja sitten toisena iltana hylätään sinne kaatuneiden juomien ja lasinsirujen sekaan.

Tahdon olla sellainen tyttö jota on vaikea unohtaa jonka seuraa kaivataan kun en ole läsnä jota joku voisi rakastaa sellaisena kuin olen (silloinkin kun en hymyile tai ole niin kiltti kuin tahtoisin olla).











pelkään koska en tahdo enää särkyä
en uskalla luottaa koska en tahdo enää pettyä

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

minä muistan

Muistan punaiset tapetit sun huoneessa ja sen ruman valkoisen jalkalampun jonka valossa sä aina luit tai piirsit makasit sängyllä ja heilutit jalkoja niin että pienen sisko maailma tärisi. Muistan kun piirrettiin toisillemme tatuointeja sinä mulle kirahvin jalkaan ja naurettiin niin että itkettiin. Muistan kerran kun ajettiin kauas ja vesi valui tuulilasia pitkin pisarat juoksivat kilpaa ikkunoissa ja sä lauloit radion mukana niin kuin onnellinen ihminen laulaa. Mä pidin jalkoja kojelaudalla ja me naurettiin kyyneleet silmissä milloin millekin ja pysähdyttiin sille sillalle kuvaamaan kaunista auringonlaskua kun taivas oli violettia ja vaaleanpunaista. Muistan kun koottiin tuhatta palaa kokoon vailla toivoakaan onnistumisesta mutta sun kanssasi tekeminen oli tärkeämpää kuin lopputulos ja matka tärkeämpää kuin määränpää. Muistan kuinka yhdellä katseella me joskus jaettiin kaikki.

Muistan miten joskus makasit ihan paikoillasi sun sängyllä siinä punaseinäisessä huoneessa ja pyysit mua istumaan sun päälle kun susta tuntui että lähtisit muuten lentoon. Ehkä sä tiesit sen jo silloin että lähtisit ennen kaikkia muita ja halusit jotain joka pitäisi sut vielä hetken täällä.


Kipeimmin minä muistan miten sitten yksi väärä sydämenlyönti lopulta rikkoi kaiken ja katkaisi meidän yhteisen matkan jättäen jäljelle vain viimeisen määränpään (sen lopullisen).





Minä niin kovasti toivon että kuulet minut sinne kauas ja tiedät miten rakastan sua yhä edelleen enkä koskaan unohda.

Hyvää syntymäpäivää.

perjantai 11. marraskuuta 2016

ne ihmiset

Kuinka hän, kaikesta selvinnyt, jaksaa yhä hymyillä ja nauraa. Ja miten kauniisti hän liikkuukaan, kuin ei olisi koskaan kipua kokenutkaan. Ja miten hän uskaltaakaan yhä rakastaa, vaikka joskus oli valmis sulkemaan kaikki ovet onnensa tieltä.

Kuinka minä hänen kaltaisiaan ihailenkaan.

Niitä jotka ovat selvinneet. Niitä jotka yhä uskaltavat. Niitä joiden elämässä on niin paljon pahaa, mutta jotka silti löytävät valoa aamuihinsa. Niitä joilla on voimaa elää ja rakastaa. Niitä jotka jaksavat yrittää.

Niitä jotka yhä luottavat huomiseen.

Ja hänen laillaan ihailen myös niitä, jotka päivästä toiseen jaksavat omansa lisäksi kantaa toisenkin ihmisen taakkaa. Edes vähän, edes hetken. Niitä jotka eivät pelkää ottaa syliinsä meitä rikkinäisiä, eivät varo sirpaleiden teräviä reunoja. Niitä jotka jaksavat purkaa koottuja muureja kivi kiveltä.

Niitä jotka ovat riittävän rohkeita astuakseen pimeään, koskettaakseen varovasti haurasta ihmistä ja sanoakseen "jaksathan vielä huomiseen".


Niille minä tahtoisin sanoa kiitos.

maanantai 7. marraskuuta 2016

yhtäkkiä yksin

On niin helppo unohtaa kaikki paha silloin kun ei tarvitse olla yksin. Silloin kun on vierellä joku joka on läsnä ja pitää kiinni hetkessä, ei anna mun kadota muurieni taa ja unohtua.

Mutta kun istuu yksin tyhjässä talossa sitä muistaa yhtäkkiä jälleen miten ikävä onkaan niitä jotka ovat jo menneet ja niitä jotka ovat yhä täällä, mutta eivät osaa olla läsnä. Muistaa miltä kaikkien vanhojen haavojen kipu tuntuu sillä on kuin hiljaisuus repisi ne kaikki jälleen auki. Yksin sitä muistaa yhtäkkiä miten kovasti pelkääkään jäävänsä yksin.

Kun muurit murtuvat ja padot pettävät, kaikki vuotaa läpi eikä minulla ole mitään millä paikata säröjä itsessäni, ei mitään millä pysäyttää poskillani valuvat ehtymättömät kyyneleet





eikä minussa ole voimaa
korjata hetkessä sitä kaikkea.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

unikuvia

Eräänä yönä minä hoipertelin poikki tyhjän parkkipaikan autolleni huusin rakkaille ihmisille rumia sanoja ja kaaduin vasten auton kylmää kylkeä itkemään enkä hallinnut enää itseäni. Yritin sisään autoon mutta pääsin vain puoliksi, itkin ja itkin enkä pysynyt jaloillani, pää tuntui täydeltä ja ajatukset tahmeilta. Taistelin itseni rattiin ja lähdin ajamaan vaikka tiesin etten pysyisi tiellä ja seuraavassa hetkessä tuijotin vastaan tulevan auton valoja mutta ennen kuin mitään tapahtui minä heräsin ja makasin omassa sängyssäni henkeäni haukkoen.

Kun en hallitse itseäni enkä kehoani, toimin typerästi ja puhun ajattelematta, vihaan itseäni. Pelkään että se olen oikeasti minä, se joka huutaa ilkeitä sanoja ja kompuroi kylmään autoon ja istuu siellä yksin niin yksin. Että se auto onkin minun elämäni jota en kykenekään ohjaamaan ja kaikki vain tapahtuu ja ajautuu kaaokseen ja lopulta (minä ja elämä) ollaankin palasina kovalla asvaltilla eikä kukaan voi enää pelastaa, koota palasia ja puhaltaa takaisin henkiin.

tiistai 25. lokakuuta 2016

minä ≠ rohkea

Minä en koskaan ole ollut rohkea, en sellainen ihminen joka puhuu suureen ääneen tärkeistä asioista ja uskaltaa tehdä jotakin sellaista mitä kukaan muu ei. Olen aina pelännyt torjutuksi tulemista ja sitä että musta ei välitetä oikeasti ja riittävästi. Liikaa mä olen nähnyt loittonevia selkiä ja liikaa kuullut anteeksi, joka ei koskaan oikeasti merkinnyt mitään.

Minä en koskaan ole ollut rohkea, vaan sellainen ihminen joka saattaa murtua arjesta ja tarvitsee jonkun jolle soittaa silloin kun makaa yöllä valveilla nähtyään painajaista. Olen aina ollut herkkä (heikko?) ja yrittänyt niin kovasti olla sellainen kiltti ja rakastettava ihminen jota kukaan ei koskaan hylkäisi.










mitä mun pitäisi tehdä
että oppisin rohkeaksi

että kukaan ei enää lähtisi
koska on löytänyt paremman

että mä joskus
riittäisinkin?

tiistai 4. lokakuuta 2016

osaisinpa rakastaa kilometrien takaa

Kun istun alas bussiin ja katson kun auto lähtee huoltoaseman pihasta
minä annan kyynelten tulla.

kuin pala jäisi tänne,
kuin en saisi enää henkeä,
kuin kukaan ei huomaisi,
kuin ikävä tuntuisi jo kipuna rinnassa,
kuin olisin yhtäkkiä kovin yksin

Ensimmäistä kertaa koskaan tunnen että koti on täällä ja muualla ja on niin hankala rakastaa kahta paikkaa ja olla läsnä kaikkien luona samaan aikaan, sillä minä en halua olla tytär sisko ystävä joka vain jättää taakseen ja unohtaa, sillä minä kyllä muistan ja välitän mutten osaa sitä täältä kovin kaukaa sanoa riittävästi





ja ehkä jossain syvällä pelkään että minä olen se
joka jätetään taakse ja unohdetaan

tiistai 13. syyskuuta 2016

olet mulle se

Muistan kun menin sen luo ensimmäistä kertaa ikuisuuteen, ja miten hullulta tuntui kun se tuli halaamaan ja itki, sillä eihän mussa ollut mitään mitä olisi kannattanut kaivata. Olin ollut huono ystävä ja ihminen, unohtanut ja olettanut liikaa, ollut välinpitämätön ja kylmä. Enkä mä koskaan ollut meistä se vahvempi, olin aina tukeutunut siihen ja luottanut että se ottaa kiinni jos kaikki joskus pettää. Sillä siihenkin asti se oli aina ottanut.

Siinä hetkessä mä tajusin tehneeni maailman suurimman virheen pitäessäni sitä ihmistä itsestäänselvyytenä ja loukatessani sitä niin,

tajusin että se oli luottanut muhun kaiken tämän aikaa ja valanut muhun sitä rohkeutta joka kantaa mua yhä eteenpäin, rohkeutta siitä että jos on yksikin joka muhun uskoo sillä tavalla kuin se, mä pärjään ja selviän kyllä. Kun mulla on joku jonka vuoksi nousta aamuisin ja jonka vuoksi pitää itseni koossa.

Se on aina ollut se ihminen joka on saanut mut tuntemaan että mä olen jonkin arvoinen

että mussa on jotakin sellaista jonka vuoksi mua kannattaa rakastaa.

Ja silloinkin kun mussa ei oikeastaan sellaista olisi, se jaksaa etsiä.










Se ihminen jota ajatellessani käperryn kokoon
iltaisin ikävästä väsyneenä
täällä kovin kaukana.

perjantai 2. syyskuuta 2016

aika parantaa

Kun aika kulkee niin suru asettuu, se astuu hetkien tuntien vuosien jalanjäljissä ja tekee pesän rintaan. Se sulkee itsensä sinne tiukkaan myttyyn ja joinakin päivinä se mytty yhä aukeaa ja tulvii ikävää tuskaa kyyneliä. Sitä oppii kantamaan niin ettei joka askel tunnukaan enää niin kovin painavalta.

Vaikka aika kulkee niin minusta ei koskaan tule ehjää, suru pitää sormiaan säröjen saumoissa eikä sitä häädä pesästään aurinkoisimmatkaan päivät tai onnellisimmatkaan hetket.

Mutta minulle riittää kun on niitä jotka osaavat kääriä surun takaisin pesäänsä ja hetkeksi irrottaa sen sormet säröiltäni, peitellä sen hellästi nukkumaan (ja minut myös). Niitä jotka osaavat silittää surun piiloon ja hengittää minuun elämää silloinkin kun en itse siihen pysty.

maanantai 22. elokuuta 2016

kauas täältä

Vuosiin mulla ei ole koskaan ollut näin kova kaipuu pois. Tämä on ahdas paikka jossa ihmisille ei anneta tilaa kasvaa ja jossa aina joku kuulee salaisimmankin ja hiljaisimmankin kuiskauksen, kahden kesken lausutun. Jossa jokainen tietää sinusta kaiken ennen kuin ehdit itse paljastaa mitään, jossa ei ole varaa virheisiin tai vääriin sanoihin sillä aina on joku joka näkee tietää ja puhuu.


Ennen kaipasin täältä pois kun en osannut olla kotona, en siinä surun saastuttamassa kodissa jossa jokainen eletty päivä tuntui saavutukselta, en ilman siskoa. Mutta jossain niiden hetkien ja tämän päivän välissä suru haihtui avatuista ovista ja ikkunoista, mä opin elämään uudelleen ja olemaan onnellinen. Koti ei ole enää painostava ja kipeä paikka, vaan turva johon jokainen meistä tuo itsensä pahimpina ja parhaina hetkinään ja jossa ei tarvitse pelätä ketään.




Mutta mä en halua muuttua sellaiseksi kuin ne ihmiset jotka on eläneet täällä koko ikänsä, katkeraksi ja kateelliseksi, katsoa vuosia keittiön lasista kahvikupin äärellä kun kaikki lipuu hiljaa ohi ja sitten miettiä miksen koskaan tarttunut tilaisuuteen lähtenyt pois kokeillut siipiäni ja aloittanut omaa elämääni.

maanantai 15. elokuuta 2016

minä sydän maailma

kolmen viikon onnellisuus ja vapaus vain rinkan paino harteilla ja juna aina uuteen paikkaan ja paljon hyviä hetkiä ja ihania kaupunkeja


Täällä ihmiset hymyilevät vastaantulijoille ja meille ja pyytävät anteeksi kun törmään, nauravat paljon ja vastaavat aina ystävällisesti, selittävät kuudetta kertaa kun kysyn millä metrolla selviän perille ja tuntuu kuin jokainen Lontoolainen olisi vanha ystävä.

Kanaalin varrella pimenevät illat ja juodut viinilasilliset, vaimeasti taustalla soiva musiikki ja ihmisten nauru. Kaikki on niin hyvin ja onnellista. Kuin kaiken päälle olisi vedetty lämmin turvallinen peitto eikä kellään olisi täällä mitään hätää, kuin muuta maailmaa ei olisi olemassa tämän kaupungin, vanhojen talojen ja kanaalien tuolla puolen, olisi vain me ja Amsterdam.

Joku soittaa pimenevään iltaan Amelien valssia ja minä kuuntelen raollaan olevasta ikkunasta hetken elämä on niin kaunista että pakahduttaa. Jos joku kysyisi mistä pidän Pariisissa kertoisin tästä hetkestä.

Löydän itsestäni taas sen lapsellisen puhtaan riemun kun varovasti kävelen pyöreiden kivien päällä viileään veteen. Kirkkaansininen meri ja aallot, suola hiuksissa iholla ja huulilla ja onni onni onni. Kaikki on hyvin kun kävellään Nizzan illassa pitkin rantakatua ja hymyillään hiljaa.

Kapeat kadut ja pienet kojut, kotitekoista jäätelöä ja kaupungin läpi risteilevät kanaalit. Niin kaunis kaupunki ja onnellisia ihmisiä, kuin olisi siirtynyt ajassa jonnekin kauas, tai kokonaan toiseen maailmaan. Mua ei haittaisi eksyä Venetsiaan kun joka puolella on niin paljon nähtävää.


ja monta muuta matkan pientä helmeä mutta erityisesti näitä hetkiä rakastin ja rakastan, mutta silti


Koti. Tutut seinät ja pehmeät sohvat joiden syliin käpertyä, oma auto ja vapaus kulkea, huolettomuus ja elämän helppous kun ei tarvitse miettiä mitään. Pihojen vanhat puut ja peltikaton ääni kun sataa. Oma sänky johon on helppo nukahtaa ja aamut kun ei tarvitse herätyskelloa. Kotoisa olo.


reissussa kun ei ehtinyt kotiutua mihinkään.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

vanha suola

Hengitys kutittaa lämpimänä niskaa ja käden tuttu paino on taas mun ympärillä, sitä se kai halusi ja vielä enemmän. Jos olisin yhä sama ihminen kuin kolme vuotta sitten mä jäisin siihen niin pitkäksi aikaa kuin se vain tahtoisi, sitoisin sen haavat kuulisin kaiken mitä sillä on sanottavana ja korjaisin sen joka ainoan särön -

vain huomatakseni ettei se enää tarvitsekaan mua eikä mun ollut koskaan tarkoituskaan jäädä että se löytää aina jonkun varmemman ehjemmän onnellisemman.

Mutta minä en aio toistaa vanhoja virheitä ja palata siihen kun joskus itkin itseni uneen peläten etten koskaan löytäisi ketään parempaa, sillä nyt olen varmempi ehjempi onnellisempi enkä enää tarvitse sitä pitämään mua ja mun maailmaa koossa.





ja salaa toivon että siihen sattuu kun se herää seuraavaan aamuun yksin

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Palavat sillat ja sulkeutuvat ovet

Viimeisten kolmen vuoden aikana siitä pienestä ujosta ja hiljaisesta kasvoi hieman isompi rohkeampi ja aikuisempi. Se löysi palasia itsestään, myös sellaisia joita ei tiennyt olevan olemassakaan ja sai niin paljon ihmisiä rinnalleen ettei se olisi koskaan osannut sellaista kuvitellakaan.

Nyt se kolme vuotta on saanut päätöksensä.

Kuin joku olisi lyönyt oven kasvojen edestä kiinni vaikka se sulkeutuukin selän takana. Edessä on tulevaisuus ja uusia kauniita hyviä päiviä, mutta on vaikeaa päästää irti siitä mikä jäi oven tuolle puolen, sillä siellä se tyttö oli onnellinen ja päivä päivältä ehjempi.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Niitä harvoja minä rakastan

Minun koko elämäni on ollut loittonevia selkiä ja hyvästejä joita ei koskaan ehditty sanoa tai jotka juuttuivat kurkkuun kunnes oli liian myöhäistä, unettomia öitä ja tuskaisia aamuja, unia joista herään itkien tai ahdistuneena pidellen itse itseäni väkisin koossa. Kaipausta ja vajavaisuutta sillä harvoin ja harvoille mä olen ollut tarpeeksi.


Ne harvat ovat pysyneet läpi pimeimpien öiden ja kauniimpien auringonnousujen käsi mun kädessä eivätkä ole koskaan luovuttaneet vaan nostaneet mut jaloilleni yhä uudelleen ja uudelleen, ovat siinä edelleen ja tiedän että

mun ei koskaan tarvitse katsoa niiden lähteviä selkiä kyyneleet silmissä, nähdä niitä unissa joissa en koskaan saa sanottua ääneen että yhä rakastan tai unissa joissa sanon hyvästit uudelleen ja uudelleen, laskea katon oksanreikiä nousevan auringon valossa valveilla ajatusteni kanssa tai niiden vieressä miettien heräänkö aamulla yksin

ja niiden harvojen sylissä sydämessä ja kodissa mulla on lupa itkeä nauraa olla hiljaa, lupa olla heikko ja lupa olla vahva, lupa olla minä




ja aina vastassa on avoin syli ja avoimet ovet.




<3

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Me ei koskaan palata takaisin

Se on ohi ja voin palata siihen samaan vanhaan kun vannoin itselleni etten tarvitse ketään; en katsonut ketään liian pitkään ja keskityin siihen mitä itse teen, tanssiin kirjoittamiseen musiikkiin omaan onnellisuuteeni ja sen etsimiseen ympärillä olevista asioista.

Se kaikki oli niin helppoa kunnes tulit ja näytit mitä on olla kun joku pitää lähellä ja koossa; piirtää kehon ääriviivat sormenpäillä uudestaan ja kuiskaa hyvää yötä, hengittää minutkin syvään uneen ja laulaa kauniita sanoja vanhojen kappaleiden mukana katsoen syvälle silmiin.

(ympyrä sulkeutui ja sanoin hyvää yötä viimeistä kertaa, enää en kirjoita susta enkä sulle)

torstai 14. huhtikuuta 2016

tästä unesta en halua herätä

Illalla ajattelen sua ennen kuin nukahdan miltä näyttäisit jos olisit vielä siinä

vaaleat hiukset pitkin tyynyliinaa ja onnellinen hymy huulilla kun sä rutistaisit mut lähelle "ei hätää pikkusisko" ja piirtäisit kukkia mun selkään niin kuin aina kun mulla oli paha olla

Ja näen susta unta

sä tulet kotiin kuin et olisi koskaan pois lähtenytkään, istut lattialla ja annat hintoja rumille vaatteille naurat niin kuin sulla oli tapana, mä en osaa ajatella kuin sitä miten paljon sua rakastan rakastin enkä silti saa sanottua sitä ääneen

Aamulla ikävä iskee terävänä kirkkaana tuoreena ja on vaikea hengittää. Hetken haluaisin hukuttautua untuviin enkä koskaan enää nousta

kun istun yksin lattialla ja annan hinnan vanhoille vaatteille ikävä
kun ajan sun autolla pitkin asvalttia ja iltaa, kuuntelen kaunista musiikkia ikävä
kun katson auringonlaskua ikkunasta ja joutsenet lentää talon yli niin kuin joka kesä sun lähtösi jälkeen ikävä

torstai 7. huhtikuuta 2016

On enää minä ja hiljaisuus

Sun kasvosi mun kaulakuoppaan sopi niin kauniisti, mun käteni sun niskasi kaareen. Sun sormesi mun iholla soittivat kaunista melodiaa, mun huuleni sun kaulalla. Sun kätesi mun ympärilläni piri maailman koossa, mun oma pieni unelmani juuri siinä sun kanssasi.

Mitä tapahtuu kun osat eivät sovikaan enää yhteen, kun melodia muuttuu syväksi hiljaisuudeksi eikä kukaan enää pidä mun maailmastani kiinni.

Enkä edes tiedä miksi mutta tahdon selvittää palaatko vielä.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

En muistanut miltä se tuntuu

Kun sydän hakkaa tietään rinnasta ulos eikä kyynelten virtaa saa kukaan kuriin henkikin kulkee vain hädin tuskin pieninä henkäyksinä ja seinät kaatuvat päälle. Kauhu vapisuttaa koko vartaloa ja minä istun sängyn reunalla yrittäen pitää itseni koossa kun pelko tuntuu nielaisevan minut kokonaisena pimeyteen jossa en saa happea ja kaikki on pelkkää mustaa.

En tahdo särkyä taas.

Ja silloinkin minulla on joku jolle soittaa joka kuuntelee värisevää hengitystäni silloin kun en osaa muodostaa sanoja tai lauseita odottaa että pystyn taas puhumaan ja pitää minut ja maailmani sanoilla koossa kun kaikki tuntuu romahtavan.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

En enää pelkää aamuja

Kosket kuin maailmassa ei olisi sinulle mitään muuta kuin minä kuin olisin kaikki mitä elämällä on sinulle tarjota ja kaikki mitä koskaan tarvitset. Kuiskaat kauniita sanoja suudelmien välissä ja minä pidätän itkua kun painat kasvosi kaulaani vasten ja hengität siinä niin läsnä etten tiedä miksi vielä hetki sitten pelkäsin että katoat. Yöllä herään siihen kun painat huulet hellästi otsalleni ja siirrät hiuksia kasvoiltani enkä tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni jotakin niin hyvää.


tässä hetkessä on kaikki mitä tarvitaan

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Olet niin oikein että pelottaa

Sinä tiedät kuinka pitää minut poissa muurieni sisältä etkä vaivaudu pitkistä hiljaisuuksista ja osaat rikkoa ne juuri oikealla hetkellä oikealla tavalla. Pidät kiinni niin etten putoa unohdu itseeni ja osaat olla vieressäni kuin et olisi koskaan muualla ollutkaan.

Silti minua pelottaa.

Pelkään että teen jotain väärin etten osaakaan olla lähelläsi ja joskus et enää vastaakaan, tai riko hiljaisuutta ennen kuin se rikkoo minut. Pelkään jokaista askelta ja pudotusta niiden välissä mutta olen päättänyt uskaltaa sillä sinä olet jotakin mistä en halua päästää irti en tahdo luovuttaa.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Vielä viikko sitten

Viikko sitten minä sovittelin mekkoja ja nostin henkarista sen mustan jossa on ruusuja rinnalla ja jota olen pitänyt yhden ainoan kerran. Se mekko muistuttaa minua kaikesta mitä olen halunnut unohtaa se muistuttaa kivusta kyynelistä surusta menetyksestä ja kaikesta mitä piti haudata. Se mekko jonka katsominenkin teki kipeää pitkän aikaa jonka hukutin vaatekomeron pimeimpään nurkkaan jota en ole halunnut edes ajatella.

Vedin sen mekon päälleni katsoin itseäni pitkään peilistä ja elin uudelleen sitä päivää kun kaikki pukeutuivat mustiin ja jokainen itki niin, kun laskimme ruusuja arkulle ja luimme kauniita runoja. Katsoin itseäni peilistä kunnes nostin mekon takaisin henkariin ja hukutin sen takaisin pimeään nurkkaan kuiskaten hiljaa itselleni että se saisi odottaa seuraavia hautajaisia, niitä joiden kuvittelin odottavan jossakin vuosien vuosien päässä.

Kunnes kuulin että vuodet muuttuivatkin viikoiksi ja taas yksi lähti liian aikaisin.

lauantai 13. helmikuuta 2016

Oltiin enemmän elossa kuin koskaan




Muistan kesästä sen kun päätettiin samana aamuna lähteä Provinssiin ja pakattiin kiireellä, istuttiin puolituttujen autoon ja selvittiin perille, käveltiin jalkamme kipeiksi ja naurettiin niin paljon ettei tiennyt miten olla. Kun oli hyvä idea yrittää liftata, mutta kun ensimmäiset jarruvalot syttyivät me katsottiin toisiamme ja hetkessä oltiin jo jonkun pihassa piilossa ja yritettiin olla nauramatta. Kun mietin missä vaiheessa ystävyys muuttuu sellaiseksi että kaiken ymmärtää yhdestä katseesta.

Muistan kesästä sen kun istuttiin rauta-aidan vierellä ja aurinko paistoi ja meillä oli viiniä ja toisemme siinä kun naurettiin puhuttiin ja nautittiin niin. Kun herätettiin henkiin vanha idea ja ilta oli halauksia hymyä naurua rakkautta ja ihmisiä jotka eivät pelänneet toisiaan eikä me pelätty maailmaa kun oli vain se hetki siinä. Kun poljettiin hiekkaa niin etteivät valkoiset kengät olleet enää valkoiset ja huudettiin äänemme pois.

Muistan kesästä sen kun seisoin ihmisten keskellä kuunnellen musiikkia josta en edes pitänyt ja yhtäkkiä minä näin hänet ja hetkessä kaikki tuntui turvalliselta tutulta mukavalta ja niin kovin helpolta. Kun keräsin itseni ja rohkeuteni ja siirryin siihen viereen, heitin huonon vitsin ja päädyttiin pitämään toisiamme käsistä kiinni ja laulamaan yhdessä, puhumaan kaikesta mistä ei yhden illan tuttavuuden jälkeen puhuta ja yhden yön hän piti minut koossa.

Muistan kesästä sen että onneen ei tarvita aurinkoa tai lämpimiä päiviä vaan oikeita ihmisiä naurua villejä tempauksia rohkeita tekoja ja onnekkaita sattumia.

tiistai 2. helmikuuta 2016

hipsuta mua

Pisaroita pitkin selkää kun minä niin kovasti toivoisin että olisi joku joka niitä sinne piirtäisi niin että saisin kylmiä väreitä, hädin tuskin koskettaisi ja hengittäisi niskaan kaikki nämä pitkät yöt. Yksin istun sängylläni ja kuuntelen kaunista musiikkia sillä musiikkiin minä en kyllästy koskaan. Olen onnellinen ja haikea ja kaikkea yhtä aikaa sillä aikakaudet vaihtuvat enkä haluaisi kasvaa aikuiseksi ottaa vastuuta asua elää selvitä yksin (onneksi on aina joku jonka kanssa haaveilla toivoa kerätä rohkeutta) mutta tämä ei ole mikä-mikä-maa ja joskus on pakko kasvaa olla rohkea ja uskaltaa pärjätä yksinkin ja kyllä minä pärjään tiedän sen,

mutta silti hetkittäin toivoisin että olisi joku joka

piirtäisi selkään ja kutittaisi kylkeä puhaltaisi niskaan ja silittäisi hiuksia ottaisi lähelle ja pitäisi siinä.



Joku jonka vieressä olla ja nukkua ja kerätä lämpöä mutta elämääni en uskalla juuri nyt jakaa kun olen juuri äsken sen saanut koottua.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Pelkään että se joku et ole sinä



Mä tarvitsen jonkun jonka kanssa kaikki on varmaa alusta asti jokainen sana hetki askel ja kosketus eikä mun tarvitse miettiä mitään. Jonkun joka haluaa vain mut ja näyttää sen ottaa kiinni ja vetää lähelle niin ettei epäilyksellä ole tilaa hengittää eikä ahdistus pääse iholle. Mä tarvitsen jonkun joka osaa kysyä oikeat kysymykset ja tietää mitä vastata mun jokaiseen epämääräiseen hätäiseen varovaiseen kysymykseen ja milloin jättää vastaamatta kun kosketus riittää.

Mä tarvitsen jonkun joka kestää mut viinihumalassa aamuäreänä onnellisena poissaolevana surullisena ehjänä ja palasissa.


(En tiedä kestänkö epävarmuutta epämääräisyyttä epätietoisuutta epämitään tahdon kaiken ehjänä ja oikein mutten tiedä onko se edes mahdollista)

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Nämä hetket



Kun ajetaan pitkin pimeitä teitä ja kuunnellaan yhdessä vanhaa musiikkia jokin mussa naksahtaa paikalleen. Palaset löytävät toisensa ja pieni tyttö mun sisällä tietää että tässä on hyvä eikä millään muulla ole juuri nyt väliä kuin sillä miten me vuorotellen huokaillaan kauniille kappaleille. Nämä hetket ovat niitä kaikista kauneimpia niitä joista kirjoitan vielä vuosien vuosien vuosien kuluttua sillä nämä hetket ovat niitä kun minä olen juuri minä eikä kenenkään tarvitse olla olevinaan mitään. Näitä hetkiä on muitakin ei vain tämä yksi eikä vain tässä autossa vaan muissakin ja muiden kanssa: laulua, tanssimista, pitkiä kävelyitä ja hiljaista keskustelua, haaveita, sitä kun ollaan olemassa vain toisiamme varten ja avataan itsemme ja suurimmat arvet. Niitä hetkiä on se kun joku silittää hiuksia ja on lämmin tunne niin iholla kuin sisällä ja ihminen siinä vieressä pitää mua koossa ja mä olen onnellinen onnellinen onnellinen.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

On helpompi hengittää



Ensimmäistä kertaa koskaan mulla on tunne että mä tiedän missä olen ja minne olen menossa.

Ympärillä juuri ne ihmiset joita elääkseni tarvitsen - on joku jonka kanssa itkeä maailmaa ja joku jonka kanssa tanssia jalat rakoille on joku joka ymmärtää vaikka en sanoisi sanaakaan - ihmisiä joiden kanssa mun on hyvä ja helppo ja niin lämmin kotoisa olla (on niin helpottavaa tietää että aina on joku). Myös tytöstä mun sisällä on tullut muutakin kuin vihollinen: siitä rikkinäisestä tytöstä joka romahtaa silloin tällöin ilman syytä (se ei haittaa koska mä olen oppinut särkymisen lisäksi myös korjaamaan) ja joka sotkeutuu sanoissaan ja haluaa olla välillä ihan vain yksinään. Yksin vietetyt hetket ovat auttaneet ymmärtämään edes pienen osan siitä kuka se tyttö haluaa vielä jonain päivänä olla (tai ainakin siitä millaiseksi se ei koskaan halua tulla).

Kaiken ei tarvitse olla aina juuri kohdallaan että voisi olla onnellinen sillä onnellisuus on paljon muutakin kuin jatkuvaa hyvää oloa ruusuilla tanssimista ja pilvilinnoihin kiipeilyä - se on suunnitelmia rakkaita ihmisiä naurua iloa ja öisiä ajeluita ja sitä että kaikesta siitä osaa nauttia (ettei ole jatkuvasti onneton omassa itsessään ja elämässään).

Tulevaisuus pelottaa mutta hyvällä tavalla ja mä niin kovasti odotan elämää vuonna kaksituhatta kuusitoista sillä edelliset 365 päivää olivat hyviä. Eivät sellaisia hyviä joista jokaisen mä muistaisin vielä vanhana ja kertoisin tarinoita lapsilleni (vaikka kyllä niihin sellaisiakin päiviä ja hetkiä ja viikonloppuja mahtui) mutta sellaisia hyviä jotka auttoivat mua kokoamaan palaset hyväksymään omat heikkouteni löytämään osan itseäni ja suunnan tälle kaikelle.




This being a human is a guest house
Every morning a new arrival
A joy, a depression, a meanness
--
Be grateful for whoever comes
Because each has been sent as a guide