mitä jos entä jos ehkä

Minä muistan kaiken mitä olisi voinut olla, näen unia jotka huutavat mitä jos entä jos sitten jos. Minä hoen mutta ja ehkä enkä tiedä enää mitään, olen yksin ja painan kädet korville koska en kestä enää kysymyksiä menneestä tulevasta ja tästä hetkestä. Olen yhä välillä niin kovin hukassa omassa elämässäni ja kuljen kuin unessa yritän seurata ihmisiä ja huutaa perään mutta koskaan kukaan ei kuule. Ehkä minä joskus opin elämään niin että kaikki on tässä ja nyt että unohdan miten aloitetaan lause jos tai mutta, opin olemaan epäilemättä elämää tulevaisuutta ja huomista. Ehkä minä joskus opin olemaan pelkäämättä pimeää korkeita paikkoja ja itseäni, löydän jonkun jonka kanssa kohdata se kaikki ja painajaiset joita inhoan niin. Ehkä minusta joskus tulee rohkea ja viisas. Ehkä.

minä muistan

Muistan punaiset tapetit sun huoneessa ja sen ruman valkoisen jalkalampun jonka valossa sä aina luit tai piirsit makasit sängyllä ja heilutit jalkoja niin että pienen sisko maailma tärisi. Muistan kun piirrettiin toisillemme tatuointeja sinä mulle kirahvin jalkaan ja naurettiin niin että itkettiin. Muistan kerran kun ajettiin kauas ja vesi valui tuulilasia pitkin pisarat juoksivat kilpaa ikkunoissa ja sä lauloit radion mukana niin kuin onnellinen ihminen laulaa. Mä pidin jalkoja kojelaudalla ja me naurettiin kyyneleet silmissä milloin millekin ja pysähdyttiin sille sillalle kuvaamaan kaunista auringonlaskua kun taivas oli violettia ja vaaleanpunaista. Muistan kun koottiin tuhatta palaa kokoon vailla toivoakaan onnistumisesta mutta sun kanssasi tekeminen oli tärkeämpää kuin lopputulos ja matka tärkeämpää kuin määränpää. Muistan kuinka yhdellä katseella me joskus jaettiin kaikki.

Muistan miten joskus makasit ihan paikoillasi sun sängyllä siinä punaseinäisessä huoneessa ja pyysit mua istumaan sun päälle kun susta tuntui että lähtisit muuten lentoon. Ehkä sä tiesit sen jo silloin että lähtisit ennen kaikkia muita ja halusit jotain joka pitäisi sut vielä hetken täällä.

Kipeimmin minä muistan miten sitten yksi väärä sydämenlyönti lopulta rikkoi kaiken ja katkaisi meidän yhteisen matkan jättäen jäljelle vain viimeisen määränpään (sen lopullisen).

Minä niin kovasti toivon että kuulet minut sinne kauas ja tiedät miten rakastan sua yhä edelleen enkä koskaan unohda.

Hyvää syntymäpäivää.

ne ihmiset

Kuinka hän, kaikesta selvinnyt, jaksaa yhä hymyillä ja nauraa. Ja miten kauniisti hän liikkuukaan, kuin ei olisi koskaan kipua kokenutkaan. Ja miten hän uskaltaakaan yhä rakastaa, vaikka joskus oli valmis sulkemaan kaikki ovet onnensa tieltä.

Kuinka minä hänen kaltaisiaan ihailenkaan.

Niitä jotka ovat selvinneet. Niitä jotka yhä uskaltavat. Niitä joiden elämässä on niin paljon pahaa, mutta jotka silti löytävät valoa aamuihinsa. Niitä joilla on voimaa elää ja rakastaa. Niitä jotka jaksavat yrittää.

Niitä jotka yhä luottavat huomiseen.

Ja hänen laillaan ihailen myös niitä, jotka päivästä toiseen jaksavat omansa lisäksi kantaa toisenkin ihmisen taakkaa. Edes vähän, edes hetken. Niitä jotka eivät pelkää ottaa syliinsä meitä rikkinäisiä, eivät varo sirpaleiden teräviä reunoja. Niitä jotka jaksavat purkaa koottuja muureja kivi kiveltä.

Niitä jotka ovat riittävän rohkeita astuakseen pimeään, koskettaakseen varovasti haurasta ihmistä ja sanoakseen "jaksathan vielä huomiseen".


Niille minä tahtoisin sanoa kiitos.

yhtäkkiä yksin

On niin helppo unohtaa kaikki paha silloin kun ei tarvitse olla yksin. Silloin kun on vierellä joku joka on läsnä ja pitää kiinni hetkessä, ei anna mun kadota muurieni taa ja unohtua.

Mutta kun istuu yksin tyhjässä talossa sitä muistaa yhtäkkiä jälleen miten ikävä onkaan niitä jotka ovat jo menneet ja niitä jotka ovat yhä täällä, mutta eivät osaa olla läsnä. Muistaa miltä kaikkien vanhojen haavojen kipu tuntuu sillä on kuin hiljaisuus repisi ne kaikki jälleen auki. Yksin sitä muistaa yhtäkkiä miten kovasti pelkääkään jäävänsä yksin.

Kun muurit murtuvat ja padot pettävät, kaikki vuotaa läpi eikä minulla ole mitään millä paikata säröjä itsessäni, ei mitään millä pysäyttää poskillani valuvat ehtymättömät kyyneleet

eikä minussa ole voimaa

korjata hetkessä sitä kaikkea.

unikuvia

Eräänä yönä minä hoipertelin poikki tyhjän parkkipaikan autolleni huusin rakkaille ihmisille rumia sanoja ja kaaduin vasten auton kylmää kylkeä itkemään enkä hallinnut enää itseäni. Yritin sisään autoon mutta pääsin vain puoliksi, itkin ja itkin enkä pysynyt jaloillani, pää tuntui täydeltä ja ajatukset tahmeilta. Taistelin itseni rattiin ja lähdin ajamaan vaikka tiesin etten pysyisi tiellä ja seuraavassa hetkessä tuijotin vastaan tulevan auton valoja mutta ennen kuin mitään tapahtui minä heräsin ja makasin omassa sängyssäni henkeäni haukkoen.

Kun en hallitse itseäni enkä kehoani, toimin typerästi ja puhun ajattelematta, vihaan itseäni. Pelkään että se olen oikeasti minä, se joka huutaa ilkeitä sanoja ja kompuroi kylmään autoon ja istuu siellä yksin niin yksin. Että se auto onkin minun elämäni jota en kykenekään ohjaamaan ja kaikki vain tapahtuu ja ajautuu kaaokseen ja lopulta ollaankin palasina kovalla asvaltilla eikä kukaan voi enää pelastaa, koota palasia ja puhaltaa takaisin henkiin.

minä ≠ rohkea

Minä en koskaan ole ollut rohkea, en sellainen ihminen joka puhuu suureen ääneen tärkeistä asioista ja uskaltaa tehdä jotakin sellaista mitä kukaan muu ei. Olen aina pelännyt torjutuksi tulemista ja sitä että joku sanoo ettei minusta ole, pelännyt menetyksiä ja särkyväni kerta toisensa jälkeen, kunnes lopulta minusta ei enää ehjää saa.

Minä en koskaan ole ollut rohkea, vaan sellainen ihminen joka saattaa murtua arjesta ja tarvitsee jonkun jolle soittaa silloin kun makaa yöllä valveilla nähtyään painajaista. Olen aina ollut herkkä (heikko?), tunnen kaiken isosti ja todella. Olen yrittänyt niin kovasti kaikkien muidenkin puolesta, kantanut niidenkin taakkaa koska en kestä katsoa kärsimystä ja tuskaa, halunnut olla sellainen kiltti ja rakastettava ihminen jota joskus lämmöllä muisteltaisiin. Mutta erityisen rohkea minä en ole.

mitä mun pitäisi tehdä

että oppisin

olet mulle se

Muistan kun menin sen luo ensimmäistä kertaa ikuisuuteen, ja miten hullulta tuntui kun se tuli halaamaan ja itki, sillä eihän mussa ollut mitään mitä olisi kannattanut kaivata. Olin ollut huono ystävä ja ihminen, unohtanut ja olettanut liikaa, ollut välinpitämätön ja kylmä. Enkä mä koskaan ollut meistä se vahvempi, olin aina tukeutunut siihen ja luottanut että se ottaa kiinni jos kaikki joskus pettää. Sillä siihenkin asti se oli aina ottanut.

Siinä hetkessä mä tajusin tehneeni maailman suurimman virheen pitäessäni sitä ihmistä itsestäänselvyytenä ja loukatessani sitä niin,

tajusin että se oli luottanut muhun kaiken tämän aikaa ja valanut muhun sitä rohkeutta joka kantaa mua yhä eteenpäin, rohkeutta siitä että jos on yksikin joka muhun uskoo sillä tavalla kuin se, mä pärjään ja selviän kyllä. Kun mulla on joku jonka vuoksi nousta aamuisin ja jonka vuoksi pitää itseni koossa.

Se on aina ollut se ihminen joka on saanut mut tuntemaan että mä olen jonkin arvoinen

että mussa on jotakin sellaista jonka vuoksi mua kannattaa rakastaa.

Ja silloinkin kun mussa ei oikeastaan sellaista olisi, se jaksaa etsiä.

Se ihminen jota ajatellessani käperryn kokoon

iltaisin ikävästä väsyneenä

täällä kovin kaukana.

aika parantaa

Kun aika kulkee niin suru asettuu, se astuu hetkien tuntien vuosien jalanjäljissä ja tekee pesän rintaan. Se sulkee itsensä sinne tiukkaan myttyyn ja joinakin päivinä se mytty yhä aukeaa ja tulvii ikävää tuskaa kyyneliä. Sitä oppii kantamaan niin ettei joka askel tunnukaan enää niin kovin painavalta.

Vaikka aika kulkee niin minusta ei koskaan tule ehjää, suru pitää sormiaan säröjen saumoissa eikä sitä häädä pesästään aurinkoisimmatkaan päivät tai onnellisimmatkaan hetket.

Mutta minulle riittää kun on niitä jotka osaavat kääriä surun takaisin pesäänsä ja hetkeksi irrottaa sen sormet säröiltäni, peitellä sen hellästi nukkumaan (ja minut myös). Niitä jotka osaavat silittää surun piiloon ja hengittää minuun elämää silloinkin kun en itse siihen pysty.

kauas täältä

Vuosiin mulla ei ole koskaan ollut näin kova kaipuu pois. Tämä on ahdas paikka jossa ihmisille ei anneta tilaa kasvaa ja jossa aina joku kuulee salaisimmankin ja hiljaisimmankin kuiskauksen, kahden kesken lausutun. Jossa jokainen tietää sinusta kaiken ennen kuin ehdit itse paljastaa mitään, jossa ei ole varaa virheisiin tai vääriin sanoihin sillä aina on joku joka näkee tietää ja puhuu.

Ennen kaipasin täältä pois kun en osannut olla kotona, en siinä surun saastuttamassa kodissa jossa jokainen eletty päivä tuntui saavutukselta, en ilman siskoa. Mutta jossain niiden hetkien ja tämän päivän välissä suru haihtui avatuista ovista ja ikkunoista, mä opin elämään uudelleen ja olemaan onnellinen. Koti ei ole enää painostava ja kipeä paikka, vaan turva johon jokainen meistä tuo itsensä pahimpina ja parhaina hetkinään ja jossa ei tarvitse pelätä ketään.

Mutta mä en halua muuttua sellaiseksi kuin ne ihmiset jotka on eläneet täällä koko ikänsä, katkeraksi ja kateelliseksi, katsoa vuosia keittiön lasista kahvikupin äärellä kun kaikki lipuu hiljaa ohi ja sitten miettiä miksen koskaan tarttunut tilaisuuteen lähtenyt pois kokeillut siipiäni ja aloittanut omaa elämääni.

vanha suola

Hengitys kutittaa lämpimänä niskaa ja käden tuttu paino on taas mun ympärillä, sitä se kai halusi ja vielä enemmän. Jos olisin yhä sama ihminen kuin kolme vuotta sitten mä jäisin siihen niin pitkäksi aikaa kuin se vain tahtoisi, sitoisin sen haavat kuulisin kaiken mitä sillä on sanottavana ja korjaisin sen joka ainoan särön -

vain huomatakseni ettei se enää tarvitsekaan mua eikä mun ollut koskaan tarkoituskaan jäädä että se löytää aina jonkun varmemman ehjemmän onnellisemman.

Mutta minä en aio toistaa vanhoja virheitä ja palata siihen kun joskus itkin itseni uneen peläten etten koskaan löytäisi ketään parempaa, sillä nyt olen varmempi ehjempi onnellisempi enkä enää tarvitse sitä pitämään mua ja mun maailmaa koossa.

ja salaa toivon että siihen sattuu kun se herää seuraavaan aamuun yksin

Niitä harvoja minä rakastan

Minun koko elämäni on ollut loittonevia selkiä ja hyvästejä joita ei koskaan ehditty sanoa tai jotka juuttuivat kurkkuun kunnes oli liian myöhäistä, unettomia öitä ja tuskaisia aamuja, unia joista herään itkien tai ahdistuneena pidellen itse itseäni väkisin koossa. Kaipausta ja vajavaisuutta sillä harvoin ja harvoille mä olen ollut tarpeeksi.


Ne harvat ovat pysyneet läpi pimeimpien öiden ja kauniimpien auringonnousujen käsi mun kädessä eivätkä ole koskaan luovuttaneet vaan nostaneet mut jaloilleni yhä uudelleen ja uudelleen, ovat siinä edelleen ja tiedän että

mun ei koskaan tarvitse katsoa niiden lähteviä selkiä kyyneleet silmissä, nähdä niitä unissa joissa en koskaan saa sanottua ääneen että yhä rakastan tai unissa joissa sanon hyvästit uudelleen ja uudelleen, laskea katon oksanreikiä nousevan auringon valossa valveilla ajatusteni kanssa tai niiden vieressä miettien heräänkö aamulla yksin

ja niiden harvojen sylissä sydämessä ja kodissa mulla on lupa itkeä nauraa olla hiljaa, lupa olla heikko ja lupa olla vahva, lupa olla minä

ja aina vastassa on avoin syli ja avoimet ovet.

<3

tästä unesta en halua herätä

Illalla ajattelen sua ennen kuin nukahdan miltä näyttäisit jos olisit vielä siinä

vaaleat hiukset pitkin tyynyliinaa ja onnellinen hymy huulilla kun sä rutistaisit mut lähelle "ei hätää pikkusisko" ja piirtäisit kukkia mun selkään niin kuin aina kun mulla oli paha olla

Ja näen susta unta

sä tulet kotiin kuin et olisi koskaan pois lähtenytkään, istut lattialla ja annat hintoja rumille vaatteille naurat niin kuin sulla oli tapana, mä en osaa ajatella kuin sitä miten paljon sua rakastan rakastin enkä silti saa sanottua sitä ääneen

Aamulla ikävä iskee terävänä kirkkaana tuoreena ja on vaikea hengittää. Hetken haluaisin hukuttautua untuviin enkä koskaan enää nousta

kun istun yksin lattialla ja annan hinnan vanhoille vaatteille ikävä
kun ajan sun autolla pitkin asvalttia ja iltaa, kuuntelen kaunista musiikkia ikävä
kun katson auringonlaskua ikkunasta ja joutsenet lentää talon yli niin kuin joka kesä sun lähtösi jälkeen ikävä

En muistanut miltä se tuntuu

Kun sydän hakkaa tietään rinnasta ulos eikä kyynelten virtaa saa kukaan kuriin henkikin kulkee vain hädin tuskin pieninä henkäyksinä ja seinät kaatuvat päälle. Kauhu vapisuttaa koko vartaloa ja minä istun sängyn reunalla yrittäen pitää itseni koossa kun pelko tuntuu nielaisevan minut kokonaisena pimeyteen jossa en saa happea ja kaikki on pelkkää mustaa.

En tahdo särkyä taas.

Ja silloinkin minulla on joku jolle soittaa joka kuuntelee värisevää hengitystäni silloin kun en osaa muodostaa sanoja tai lauseita odottaa että pystyn taas puhumaan ja pitää minut ja maailmani sanoilla koossa kun kaikki tuntuu romahtavan.

Vielä viikko sitten

Viikko sitten minä sovittelin mekkoja ja nostin henkarista sen mustan jossa on ruusuja rinnalla ja jota olen pitänyt yhden ainoan kerran. Se mekko muistuttaa minua kaikesta mitä olen halunnut unohtaa se muistuttaa kivusta kyynelistä surusta menetyksestä ja kaikesta mitä piti haudata. Se mekko jonka katsominenkin teki kipeää pitkän aikaa jonka hukutin vaatekomeron pimeimpään nurkkaan jota en ole halunnut edes ajatella.

Vedin sen mekon päälleni katsoin itseäni pitkään peilistä ja elin uudelleen sitä päivää kun kaikki pukeutuivat mustiin ja jokainen itki niin, kun laskimme ruusuja arkulle ja luimme kauniita runoja. Katsoin itseäni peilistä kunnes nostin mekon takaisin henkariin ja hukutin sen takaisin pimeään nurkkaan kuiskaten hiljaa itselleni että se saisi odottaa seuraavia hautajaisia, niitä joiden kuvittelin odottavan jossakin vuosien vuosien päässä.

Kunnes kuulin että vuodet muuttuivatkin viikoiksi ja taas yksi lähti liian aikaisin.

Oltiin enemmän elossa kuin koskaan

Muistan kesästä sen kun päätettiin samana aamuna lähteä Provinssiin ja pakattiin kiireellä, istuttiin puolituttujen autoon ja selvittiin perille, käveltiin jalkamme kipeiksi ja naurettiin niin paljon ettei tiennyt miten olla. Kun oli hyvä idea yrittää liftata, mutta kun ensimmäiset jarruvalot syttyivät me katsottiin toisiamme ja hetkessä oltiin jo jonkun pihassa piilossa ja yritettiin olla nauramatta. Kun mietin missä vaiheessa ystävyys muuttuu sellaiseksi että kaiken ymmärtää yhdestä katseesta.

Muistan kesästä sen kun istuttiin rauta-aidan vierellä ja aurinko paistoi ja meillä oli viiniä ja toisemme siinä kun naurettiin puhuttiin ja nautittiin niin. Kun herätettiin henkiin vanha idea ja ilta oli halauksia hymyä naurua rakkautta ja ihmisiä jotka eivät pelänneet toisiaan eikä me pelätty maailmaa kun oli vain se hetki siinä. Kun poljettiin hiekkaa niin etteivät valkoiset kengät olleet enää valkoiset ja huudettiin äänemme pois.

Muistan kesästä sen kun seisoin ihmisten keskellä kuunnellen musiikkia josta en edes pitänyt ja yhtäkkiä minä näin hänet ja hetkessä kaikki tuntui turvalliselta tutulta mukavalta ja niin kovin helpolta. Kun keräsin itseni ja rohkeuteni ja siirryin siihen viereen, heitin huonon vitsin ja päädyttiin pitämään toisiamme käsistä kiinni ja laulamaan yhdessä, puhumaan kaikesta mistä ei yhden illan tuttavuuden jälkeen puhuta ja yhden yön hän piti minut koossa.

Muistan kesästä sen että onneen ei tarvita aurinkoa tai lämpimiä päiviä vaan oikeita ihmisiä naurua villejä tempauksia rohkeita tekoja ja onnekkaita sattumia.

Nämä hetket

Kun ajetaan pitkin pimeitä teitä ja kuunnellaan yhdessä vanhaa musiikkia jokin mussa naksahtaa paikalleen. Palaset löytävät toisensa ja pieni tyttö mun sisällä tietää että tässä on hyvä eikä millään muulla ole juuri nyt väliä kuin sillä miten me vuorotellen huokaillaan kauniille kappaleille. Nämä hetket ovat niitä kaikista kauneimpia niitä joista kirjoitan vielä vuosien vuosien vuosien kuluttua sillä nämä hetket ovat niitä kun minä olen juuri minä eikä kenenkään tarvitse olla olevinaan mitään. Näitä hetkiä on muitakin ei vain tämä yksi eikä vain tässä autossa vaan muissakin ja muiden kanssa: laulua, tanssimista, pitkiä kävelyitä ja hiljaista keskustelua, haaveita, sitä kun ollaan olemassa vain toisiamme varten ja avataan itsemme ja suurimmat arvet. Niitä hetkiä on se kun joku silittää hiuksia ja on lämmin tunne niin iholla kuin sisällä ja ihminen siinä vieressä pitää mua koossa ja mä olen onnellinen onnellinen onnellinen.