perjantai 2. syyskuuta 2016

aika parantaa

Kun aika kulkee niin suru asettuu, se astuu hetkien tuntien vuosien jalanjäljissä ja tekee pesän rintaan. Se sulkee itsensä sinne tiukkaan myttyyn ja joinakin päivinä se mytty yhä aukeaa ja tulvii ikävää tuskaa kyyneliä. Sitä oppii kantamaan niin ettei joka askel tunnukaan enää niin kovin painavalta.

Vaikka aika kulkee niin minusta ei koskaan tule ehjää, suru pitää sormiaan säröjen saumoissa eikä sitä häädä pesästään aurinkoisimmatkaan päivät tai onnellisimmatkaan hetket.

Mutta minulle riittää kun on niitä jotka osaavat kääriä surun takaisin pesäänsä ja hetkeksi irrottaa sen sormet säröiltäni, peitellä sen hellästi nukkumaan (ja minut myös). Niitä jotka osaavat silittää surun piiloon ja hengittää minuun elämää silloinkin kun en itse siihen pysty.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti