keskiviikko 30. marraskuuta 2016

pettymyksiä toinen toisillemme

Kun mä en luota itseeni riittävästi niin että voisin ottaa rohkeana ensimmäisen askeleen ja katsoa pelotta suoraan silmiin sanoa hei. Niin kovasti minä pelkään sitä että askeleen ottaessani se toinen kääntää selkänsä ja katoaa katsoo muualle kuin ei olisi kuullutkaan.

Mä en tahdo olla varavaihtoehto se varma valinta joka on aina paikalla ja odottaa kiltisti. En tahdo olla se tyttö joka poimitaan tanssilattialta hetkessä mukaan parilla hymyllä ja kauniilla sanalla ja sitten toisena iltana hylätään sinne kaatuneiden juomien ja lasinsirujen sekaan.

Tahdon olla sellainen tyttö jota on vaikea unohtaa jonka seuraa kaivataan kun en ole läsnä jota joku voisi rakastaa sellaisena kuin olen (silloinkin kun en hymyile tai ole niin kiltti kuin tahtoisin olla).











pelkään koska en tahdo enää särkyä
en uskalla luottaa koska en tahdo enää pettyä

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

minä muistan

Muistan punaiset tapetit sun huoneessa ja sen ruman valkoisen jalkalampun jonka valossa sä aina luit tai piirsit makasit sängyllä ja heilutit jalkoja niin että pienen sisko maailma tärisi. Muistan kun piirrettiin toisillemme tatuointeja sinä mulle kirahvin jalkaan ja naurettiin niin että itkettiin. Muistan kerran kun ajettiin kauas ja vesi valui tuulilasia pitkin pisarat juoksivat kilpaa ikkunoissa ja sä lauloit radion mukana niin kuin onnellinen ihminen laulaa. Mä pidin jalkoja kojelaudalla ja me naurettiin kyyneleet silmissä milloin millekin ja pysähdyttiin sille sillalle kuvaamaan kaunista auringonlaskua kun taivas oli violettia ja vaaleanpunaista. Muistan kun koottiin tuhatta palaa kokoon vailla toivoakaan onnistumisesta mutta sun kanssasi tekeminen oli tärkeämpää kuin lopputulos ja matka tärkeämpää kuin määränpää. Muistan kuinka yhdellä katseella me joskus jaettiin kaikki.

Muistan miten joskus makasit ihan paikoillasi sun sängyllä siinä punaseinäisessä huoneessa ja pyysit mua istumaan sun päälle kun susta tuntui että lähtisit muuten lentoon. Ehkä sä tiesit sen jo silloin että lähtisit ennen kaikkia muita ja halusit jotain joka pitäisi sut vielä hetken täällä.


Kipeimmin minä muistan miten sitten yksi väärä sydämenlyönti lopulta rikkoi kaiken ja katkaisi meidän yhteisen matkan jättäen jäljelle vain viimeisen määränpään (sen lopullisen).





Minä niin kovasti toivon että kuulet minut sinne kauas ja tiedät miten rakastan sua yhä edelleen enkä koskaan unohda.

Hyvää syntymäpäivää.

perjantai 11. marraskuuta 2016

ne ihmiset

Kuinka hän, kaikesta selvinnyt, jaksaa yhä hymyillä ja nauraa. Ja miten kauniisti hän liikkuukaan, kuin ei olisi koskaan kipua kokenutkaan. Ja miten hän uskaltaakaan yhä rakastaa, vaikka joskus oli valmis sulkemaan kaikki ovet onnensa tieltä.

Kuinka minä hänen kaltaisiaan ihailenkaan.

Niitä jotka ovat selvinneet. Niitä jotka yhä uskaltavat. Niitä joiden elämässä on niin paljon pahaa, mutta jotka silti löytävät valoa aamuihinsa. Niitä joilla on voimaa elää ja rakastaa. Niitä jotka jaksavat yrittää.

Niitä jotka yhä luottavat huomiseen.

Ja hänen laillaan ihailen myös niitä, jotka päivästä toiseen jaksavat omansa lisäksi kantaa toisenkin ihmisen taakkaa. Edes vähän, edes hetken. Niitä jotka eivät pelkää ottaa syliinsä meitä rikkinäisiä, eivät varo sirpaleiden teräviä reunoja. Niitä jotka jaksavat purkaa koottuja muureja kivi kiveltä.

Niitä jotka ovat riittävän rohkeita astuakseen pimeään, koskettaakseen varovasti haurasta ihmistä ja sanoakseen "jaksathan vielä huomiseen".


Niille minä tahtoisin sanoa kiitos.

maanantai 7. marraskuuta 2016

yhtäkkiä yksin

On niin helppo unohtaa kaikki paha silloin kun ei tarvitse olla yksin. Silloin kun on vierellä joku joka on läsnä ja pitää kiinni hetkessä, ei anna mun kadota muurieni taa ja unohtua.

Mutta kun istuu yksin tyhjässä talossa sitä muistaa yhtäkkiä jälleen miten ikävä onkaan niitä jotka ovat jo menneet ja niitä jotka ovat yhä täällä, mutta eivät osaa olla läsnä. Muistaa miltä kaikkien vanhojen haavojen kipu tuntuu sillä on kuin hiljaisuus repisi ne kaikki jälleen auki. Yksin sitä muistaa yhtäkkiä miten kovasti pelkääkään jäävänsä yksin.

Kun muurit murtuvat ja padot pettävät, kaikki vuotaa läpi eikä minulla ole mitään millä paikata säröjä itsessäni, ei mitään millä pysäyttää poskillani valuvat ehtymättömät kyyneleet





eikä minussa ole voimaa
korjata hetkessä sitä kaikkea.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

unikuvia

Eräänä yönä minä hoipertelin poikki tyhjän parkkipaikan autolleni huusin rakkaille ihmisille rumia sanoja ja kaaduin vasten auton kylmää kylkeä itkemään enkä hallinnut enää itseäni. Yritin sisään autoon mutta pääsin vain puoliksi, itkin ja itkin enkä pysynyt jaloillani, pää tuntui täydeltä ja ajatukset tahmeilta. Taistelin itseni rattiin ja lähdin ajamaan vaikka tiesin etten pysyisi tiellä ja seuraavassa hetkessä tuijotin vastaan tulevan auton valoja mutta ennen kuin mitään tapahtui minä heräsin ja makasin omassa sängyssäni henkeäni haukkoen.

Kun en hallitse itseäni enkä kehoani, toimin typerästi ja puhun ajattelematta, vihaan itseäni. Pelkään että se olen oikeasti minä, se joka huutaa ilkeitä sanoja ja kompuroi kylmään autoon ja istuu siellä yksin niin yksin. Että se auto onkin minun elämäni jota en kykenekään ohjaamaan ja kaikki vain tapahtuu ja ajautuu kaaokseen ja lopulta (minä ja elämä) ollaankin palasina kovalla asvaltilla eikä kukaan voi enää pelastaa, koota palasia ja puhaltaa takaisin henkiin.