Kuinka hän, kaikesta selvinnyt, jaksaa yhä hymyillä ja nauraa. Ja miten kauniisti hän liikkuukaan, kuin ei olisi koskaan kipua kokenutkaan. Ja miten hän uskaltaakaan yhä rakastaa, vaikka joskus oli valmis sulkemaan kaikki ovet onnensa tieltä.
Kuinka minä hänen kaltaisiaan ihailenkaan.
Niitä jotka ovat selvinneet. Niitä jotka yhä uskaltavat. Niitä joiden elämässä on niin paljon pahaa, mutta jotka silti löytävät valoa aamuihinsa. Niitä joilla on voimaa elää ja rakastaa. Niitä jotka jaksavat yrittää.
Niitä jotka yhä luottavat huomiseen.
Ja hänen laillaan ihailen myös niitä, jotka päivästä toiseen jaksavat omansa lisäksi kantaa toisenkin ihmisen taakkaa. Edes vähän, edes hetken. Niitä jotka eivät pelkää ottaa syliinsä meitä rikkinäisiä, eivät varo sirpaleiden teräviä reunoja. Niitä jotka jaksavat purkaa koottuja muureja kivi kiveltä.
Niitä jotka ovat riittävän rohkeita astuakseen pimeään, koskettaakseen varovasti haurasta ihmistä ja sanoakseen "jaksathan vielä huomiseen".
Niille minä tahtoisin sanoa kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti