keskiviikko 27. elokuuta 2014

I was restless / I was young



Iso maailma, täältä tullaan. Oletko taas valmis ottamaan tämän pienen maailmanmatkaajan vastaan? Junalippu kädessä ja laukku olalla mä löysin itseni taas tänään odottamasta junaa, ja pieni vapauden tunne valtasi mut kun astuin sisään ja se lähti liikkeelle. Hetken mulla on taas valta päättää mihin mä menen ja mitä teen. Voin lähteä tästä hetkestä vaikka maailman ääriin. Mutta ehkä mä tällä kertaa vielä tyydyn Tikkurilaan, opiskelija-asuntoon ja hyvään seuraan.

Ajattelin olla hullu ja aloittaa projektin jonka nimi on 365 päivää. Seuraavan kolmensadan kuudenkymmenen ja viiden päivän ajan kuulette musta (ainakin toivottavasti) päivittäin osoitteessa http://hullujavapaa.blogspot.fi

maanantai 25. elokuuta 2014

Mä tänään ehkä kosketan sua viimeistä kertaa



Viimeisen kerran kun me nähtiin sä olit niin elävä ja miten lämpimät sun kädet olikaan kun katsoin sun rannekorua hetken liian pitkään. Oli juhannus mutta valitin kylmää ja sä annoit nahkatakkisi hetkeksi enkä olisi koskaan halunnut palauttaa sitä, se oli lämmin niin kuin säkin vaikka näin susta sen puolen hetken liian myöhään. Sitten sua ei enää ollut ja mä itkin sun perään vaikken edes kunnolla tuntenut, mietin vain niitä hetkiä kun monesti sait mut nauramaan ja mietin meidän viimeistä keskustelua kun sä puhuit kuolemasta ja olit niin rauhallinen. Sinä iltana sä olit niin kovasti elossa että mä ajattelin ettet sä katoaisi koskaan, kaksi viikkoa sen jälkeen jätit hyvästit unessa. Niin helppo tämä maailma on jättää taakseen ja niin vaikea tänne on jäädä, mutta silti mä olen vielä täällä ja olen onnellinen siitä. Elämä sattuu, mutta mä olen valmis kestämään sen koska jos sitä kipua pelkää ei se auta. Elä, tee, pysy liikkeessä, nauti. Niin mä aion tehdä (niin säkin teit ja halusit näyttää kaikille kuinka tämä toimii - sä selvitit sen ennen kaikkia muita ja ehkä siksi sä lähditkin jo). Viimeisen kerran kun me nähtiin sä olit niin elävä ja nyt mä tiedän etten halua mitään jättää huomiseen.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

We were young souls



Aurinko paistaa kaupunkiin joka on aina elossa. Yhtä liikettä, ääntä, ihmettä. Aurinko paistaa kaupunkiin, jossa mäkin tunnen eläväni. Kun ympärillä on muutakin kuin samat vanhat kasvot, on mulla taas tilaa hengittää. Mun ei tarvitse ajatella mitään, ei tarvitse tietää tarkkaan mitä mä olen tekemässä. Voin ihan hyvin mennä tien reunaan seisomaan ja nostaa peukalon pystyyn - kerrankos sitä. (Silloin mä huomasin että maailmassa oikeasti on ihania, hyviä ihmisiä.) Nauran niin paljon että poskiin sattuu, ja kun aurinko lopulta laskee musta tuntuu että se on siirtynyt mun sisälleni. Mulla on niin lämmin, niin hyvä ja valoisa olo. Mä toivon että aurinko mun sisällä ei sammu koskaan, ettei pimeys koskaan tule. Mutta seuraavana aamuna, kun mä avaan silmäni, mä tiedän että se on jo poissa (ja tiedän myös, että se tulee kyllä takaisin).