Viimeisen kerran kun me nähtiin sä olit niin elävä ja miten lämpimät sun kädet olikaan kun katsoin sun rannekorua hetken liian pitkään. Oli juhannus mutta valitin kylmää ja sä annoit nahkatakkisi hetkeksi enkä olisi koskaan halunnut palauttaa sitä, se oli lämmin niin kuin säkin vaikka näin susta sen puolen hetken liian myöhään. Sitten sua ei enää ollut ja mä itkin sun perään vaikken edes kunnolla tuntenut, mietin vain niitä hetkiä kun monesti sait mut nauramaan ja mietin meidän viimeistä keskustelua kun sä puhuit kuolemasta ja olit niin rauhallinen. Sinä iltana sä olit niin kovasti elossa että mä ajattelin ettet sä katoaisi koskaan, kaksi viikkoa sen jälkeen jätit hyvästit unessa. Niin helppo tämä maailma on jättää taakseen ja niin vaikea tänne on jäädä, mutta silti mä olen vielä täällä ja olen onnellinen siitä. Elämä sattuu, mutta mä olen valmis kestämään sen koska jos sitä kipua pelkää ei se auta. Elä, tee, pysy liikkeessä, nauti. Niin mä aion tehdä (niin säkin teit ja halusit näyttää kaikille kuinka tämä toimii - sä selvitit sen ennen kaikkia muita ja ehkä siksi sä lähditkin jo). Viimeisen kerran kun me nähtiin sä olit niin elävä ja nyt mä tiedän etten halua mitään jättää huomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti