hiipijä

Olen tottunut liikkumaan läpi tilojen, hetkien ja aikojen varovasti varpasillaan. Hiipinyt toivoen, ettei kukaan kiinnittäisi katsettaan minuun liian pitkäksi aikaa, ei ehtisi huomata minun poikenneen, arvioida kulkuani, tarttua minuun sanoillaan, teoillaan, pysäyttää.

Näin tehdessäni olen huomaamattani kaiken aikaa pienentänyt itseäni, opetellut kulkemaan kyyryssä katse visusti lattialistojen lomassa, typistänyt valtavia paloja kokonaisesta olemuksestani, kaikesta siitä mitä olisin voinut ja halunnut olla.

Sittemmin olen onnistunut kasvamaan paikoin kokonaisemmaksi ja eheämmäksi, löytänyt paikan jossa minun ei tarvitse varoa askeleitani, ihmisen joka kannustaa oikaisemaan ryhtini ja kulkemaan rohkeasti meteliä varomatta.

Siitäkin huolimatta yhä tietyissä hetkissä nurinkurinen haamusärky iskee. On jopa hieman säälittävää miten pieni kimmoke lopulta vaaditaan palauttamaan minut takaisin noihin hetkiin, laskemaan katseeni ja askeleeni taas tunnustellen. Pulssi tuntuu tuttuun tapaan nielussa saakka ja korvissa humisee, olen kauhuissani että olen vahingossa tavalla tai toisella liikaa, ja vaikka tiedän ettei siihen enää ole syytä, keho kertoo jotain aivan muuta.

Toivon niin lujasti, ettei katse pysähtyisi minuun, ja kuitenkin se pysähtyy, kurtistaa kysyvästi kulmiaan ja vaatii kertomaan mikä on, mikä on saanut minut taas unohtamaan rajani, jättämään ne täyttämättä kokonaan pelossani siitä että pian pursun yli, että jokin siitä tulee olemaan viimeinen pisara.

Olen ymmärtänyt eläneeni tällä tavoin vasta kun olen löytänyt tuon katseen, joka kiinnittyy minuun myös niinä hetkinä kun hengitystä pidättäen teen kaikkeni ollakseni huomaamaton, joka näkee minut kokonaisena vaikka pyrin olemaan pienempi kuin olenkaan. Vakuuttaa ettei mikään minussa ole tai tule olemaan liiaksi.

Hänen seurassaan minulla on tilaa olla kokonainen, ehjä. Venytellä raajojani ja tunnustella missä rajani oikeasti kulkevatkaan. Lukemattomia kertoja olen yllättynyt siitä, miten pitkälle ne yltävätkään, kun vain hiljennän sen äänen joka kauhuissaan huutaa ethän sinä voi. Jollakin tapaa minua koskettaa myös se, miten hän poikkeuksetta yllättyy siitä, etten ole ymmärtänyt kauas voinkaan kurottaa kun vain uskallan luottaa.

Missään vaiheessa elämääni kukaan ei varsinaisesti ole pakottanut minua pienemmäksi, mutta kukaan ei ole myöskään juuri raivannut tilaa minulle ja olemiselleni. Niinpä olen tyytynyt siihen tilaan, joka minulle on jäänyt, eikä se ole ollut suuren suuri, ottanut sen haltuuni ja ajatellut että se on kaikki, mitä minulla on ja tulee olemaan.

Minusta ei ole koskaan ollut käymään rajakiistoja, huomaamattomuus on aina ollut helpompaa. Opin varovaiseksi, hiipimään hetkien läpi kuin en olisikaan, jälkiä jättämättä, vaivaksi olematta. Kokeilemaan rajojani toisaalla jos silloinkaan. Asettamaan askeleeni oikein, asettamaan itseni oikein.

Sitä riemukkaampaa on näinä päivinä oikaista koko vartensa sen täyteen pituuteen, astua rohkeasti kantapää edellä ääntä ja elämää pelkäämättä. Vaikka keho yhä toisinaan huutaa väistämään katsetta ja sydän hyppää kurkkuun, ne hetket kun siitäkin huolimatta suoristan itseni ja kohtaan sen kaiken saavat riehakkaan ylpeyden lehahtamaan läpi rintakehän.

Ehkä joskus unohdan kokonaan hiipiä, opin olemaan rohkeasti kokonainen, anteeksi pyytelemättä. Tilaa säästämättä.

kokeva ja tunteva

Olen ensisijaisesti kokeva ja tunteva olento. Ajatus ja analyysi tulevat aina vasta askelta perässä. Toisinaan, melko useinkin, viivettä on vain hetken verran, ne tuntuvat jopa nivoutuvan yhteen ja uusi askel painuu edellisen jälkeen luonnostaan, kuin huomaamatta. Etenkin ulkopuolelle saattaa vaikuttaa siltä että näin olisi aina, sillä hyvin vähän kokemastani tihkuu suoraan olemiseeni, vaikka ihoni alla kuohuisi ja velloisi, rintalastan takana lepattaisi, kiristäisi, painaisi. Vasta riittävän suuret tunteet alkavat tulvia yli olemiseni reunan.

Todellisuudessa kokemus kiilaa kuitenkin aina edelle. Toisinaan vain puolikkaan askeleen verran, toisinaan niin että se ehtii kadota kokonaan taa ennen kuin ajatus taas tavoittaa tuoreet jäljet. Tunne saattaa yllättää, hiipiä nurkan takaa ja vallata pikku hiljaa alaa tai vyöryä kerralla yli jättämättä tilaa kysymyksille, ja minun täytyy saada kokea se kokonaan ennen kuin kykenen pureksimaan, pääsemään sen juurille, hahmottamaan rajat ja kokonaisuuden. Ymmärtämään.

Lennosta minun on vaikea analysoida mitään, itseäni taikka toisia. Rajat ovat häilyviä ja vaikeita hahmottaa, olennaiset saattavat lipua huomaamatta ohitse ja olemattomat tarttua silmään taikka korvan taa. Ehkä siksi ihmisten kanssa oleminen ei ole koskaan tullut minulta järin luonnostaan.

Samasta syystä joskus pienetkin sanat tai sivulauseet, ehkä sekin joka jätetään lausumatta ääneen, voi saada minut hetkeksi raiteiltani, kunnes saan niistä kiinni, tutkin ja pyörittelen, pureksin nielen ja siirrän sivuun turhaksi todettuani, hahmotan rajat ja mahdollisuudet, joista poimin todennäköisimmän todeksi.

Siksi minusta tulee myös niin kovin etäinen, sulkeutunut ja hiljainen, kun jokin painaa tai käyn läpi jotakin itselleni uutta. Jos sen keskellä avaan suuni, en useinkaan onnistu tavoittamaan sitä mikä on itselleni totta, pukemaan sitä sanoiksi tai edes puolikkaiksi ajatuksiksi. Saatan lipsauttaa jotakin, joka ei ole millään tapaa kosketuksissa todellisuuden kanssa, on lähtöisin toisesta tunteesta, ajasta ja kokemuksesta, täysin irrallaan siitä mitä tuona hetkenä todella käyn läpi.

Siksi olen kai ryhtynyt kirjoittamaankin. Olen todennut sen toimivaksi kokemusten, tunteiden ja todellisuuden tavoittamisessa, sanojen auttavan minut niiden juurille. Kirjoittamaan ryhtyessä ei tarvitse vielä tietää eikä ymmärtää mitään, riittää että on edes ohkainen ote langanpäästä jotta sitä voi varovasti nykäistä, ryhtyä purkamaan vyyhtiä joka kierros kierrokselta oikenee, järjestyy.

Lopulta se alkaa purkamaan itse itseään, löytää sanoiksi paperille tai puhelimen näytölle. Niin siihen saa sopivasti etäisyyttä voidakseen käännellä ja tutkiskella ajatuksia kuin ne olisivat irrallisia yksikköjä, kulkea mielleyhtymästä toiseen kuin jälkeensä jättämiä leivänmuruja pitkin, kunnes löytää siihen paikkaan mistä lähtikin ja ymmärtää.

kutsumaton vieras

 Sitä on vaikea sietää, ihoni alle kaivautuvaa kelmeää apatiaa. Se virittyy kalvoksi minun ja muun maailman väliin, vie kaiken matkojen päähän ja tylsyttää aistit ja ajatukset. Kaikki haaltuu hetkeksi, pala kiipeää kurkkuun ja luomien takana kirvelevät kaiken aikaa kyyneleet jotka eivät kysy syytä.

Ja vaikka tiedän että se on vain hetkittäistä, että seuraavana aamuna kaikki on taas hyvin ja yö pyyhkii haljun ilottomuuden mennessään, se saa silti minut käpertymään itseeni, odottamaan aamua kykenemättömänä tekemään tai ajattelemaan mitään muuta. Kaikki minussa kiertyy kerälle tuon yhden mustan pisteen ympärille, joka olemassaolollaan lamauttaa, tilkitsee kaikki ne raot joista valo tavallisesti siilautuu sisään, laskeutuu painoksi rinnan päälle.

Kai se jollakin tavalla vetää minut takaisin niihin vuosiin, jotka vietin tämän saman sumean verhon takana odottamassa ajan kulumista, pysähtyneenä sivustaseuraajana omassa elämässäni, pääsemättä koskaan oikeastaan osaksi sitä mitä verhon tuolla puolen tapahtuukaan. Ajatus tästä apeudesta vallitsevana tilana, johon heräisinkin aamu toisensa jälkeen, on yhä raskas kantaa vaikka järjellä ajatellen tiedänkin sen jääneen kauas noihin päiviin. Ettei minulla ole enää mitään pelättävää. Jonkin alkukantaisen kauhun se silti yhä nostaa pintaan, noiden mustien päivien elävä muisto.

Noina päivinä se elämä jota nyt elän, kaikki nämä onnelliset, valoisat hetket eivät koskaan kuuluneet minulle, minun maailmaani, eivät rohkeimmissa kuvitelmissanikaan. Uskoin kantavani sitä samaa painoa rintalastani päällä kaikki elämäni päivät. Siksi nykyisyyteni keveys ja helppous, aika ajoin jopa pakahduttava onnellisuus ja sen kaiken luoma kontrasti tekevät tämän haalean, harmaan apeuden sietämisen mahdottomaksi. On kuin tällaisina hetkinä ymmärtäisin kuinka korkea pudotus olisikaan, jos joskus astuisin askelman ohi ja putoaisin uudelleen noihin samoihin syvyyksiin.

Vaikka tämä kelmeä apatia on lopulta vain varjo siitä kaikesta jonka keskellä joskus vaelsin, on se riittävästi muistuttaakseen että oli aika, jolloin se oli kaikki mitä tiesin. Ja etten koskaan enää halua päätyä sinne, siihen samaan synkkään paikkaan.

Uni korjaa kaiken tälläkin kertaa, mutta valehtelisin jos väittäisin etteikö tuon varjon vierailu jättäisi jälkeään hetkeksi. Ettenkö kulkisi tuokion verran hieman varovaisemmin, kunnes taas uskallan kohottaa katseeni jaloistani ja luottaa askeliini, siihen että ne kantavat kyllä.