Jo yli vuoden ajan kaikki on ollut niin kevyttä, harsomaista, helppoa hengittää ja olla. Mikään ei ole painanut ja kaikkina niinä ohimenevinä hetkinä kun olen tuntenut varjon hiipivän lähemmäs, venyttelevän pitkiä sormiaan niin että niiden päät ovat jo ääriviivojani hiponeet, olen voinut vain kiivetä toisen syliin autuaana siitä tiedosta että siellä olen turvassa, ettei mikään synkkä sinne yllä. Että niiden käsivarsien suojassa olen niin turvassa kuin ihmisen vain on tässä maailmassa mahdollista.
Kun se sitten lopulta äkkiarvaamatta saa otteeseensa ja tarttuu, huomaamatta, havahdun vasta kun kynnet jo raapivat rintakehää ja sormet kiristävät kipeinä kylkiluita, makaan sängyllä kaikessa hiljaisuudessa ja yhtäkkiä kaikki happi hiipii hiljaa huoneesta ulos ja valo kutistuu pisteiksi verkkokalvojen taa, silmiä polttaa ja kirvelee koko olemusta painaa. Se toinen siinä vieressä kysyy onko kaikki hyvin enkä minä osaa, en kykene muotoilemaan suuhuni sopivaa vastausta vaan makaan paikallani iho pahasta mielestä nahkeana ja itken vaitonaisia kyyneleitä kun se kiertää käsivartensa minun ympärilleni ja silittää.
Lopulta saan suustani sen mikä on osatotuus, että nämä yli kolmetuhatta päivää ilman siskoa käyvät hetkittäin liian raskaaksi ja kaiken sen painon tuntee etenkin silloin, kun jälleen yksi kolmesataa kuusikymmentä ja viisi lähestyy täyttymistään. Mutta on muutakin, sellaista jota en saa sanottua, jota en tavoita.
On harmia siitä etten ollutkaan täysin immuuni, ehjä ja särkymätön, vaikka toisin uskalsin jo kuvitella, häpeää omasta hauraudestani ja siitä että se toinen joutuu minua joskus kannattelemaan, tällaisina hetkinä, minua ja suruani. Hänen taakkansa se ei ole enkä haluaisi painaa liikaa, en kuormittaa enkä olla haavoilla ja rikki kun muina hetkinä olen kuitenkin niin kovin onnellinen, niin onnellinen etten sellaista olisi koskaan edes osannut, uskaltanut kuvitella.
On surua kaikesta siitä hölmöstä ja pienestä, joka joskus vain kasaantuu ja kerääntyy epämääräiseksi möykyksi mielen päälle ja vatsanpohjaan, siitä etten koskaan enää saa soittaa ja kertoa hölmöjä pieniä tarinoita päivistäni ja elämästäni, etten koskaan saa esitellä onneani sille joka siitä eniten riemuitsisi, etten yksinkertaisesti enää koskaan saa takaisin niitä mahdollisuuksia jotka minulta yhdeksän vuotta sitten mitään kyselemättä riistettiin, koko loppuelämän mittaisia mahdollisuuksia siitä mitä voisi sisarensa kanssa olla kokea ja jakaa.
Että joskus kaikki tämä vain tuntuu kipeänä kivistävänä kohtana kurkussa ja vuoren kokoisena murheena rintakehän päällä, eikä se ole maailmanloppu, sen minäkin olen näiden vuosien aikana oppinut. Tästä kaikesta en koskaan osaa päästää täysin irti eikä se kai olisi mahdollistakaan, se tulee ja menee, ei koskaan saavu jäädäkseen vaan hetken viivähtää ja antaa sitten tilaa muulle.
Kaikkea tätä mietin mielessäni kun se toinen pitää minusta kiinni, antaa itkeä paitansa märäksi eikä hymähtele tai yritä ohittaa, antaa minun surra sen hetken kun surua on, ei kysele liikaa tai painosta, luottaa siihen että kerron kunhan tavoitan oikeat sanat. Lopulta se kuiskaa hiljaa, kaksin ilot kahdentuvat ja surut taas puolittuvat, kertoo että niin se on ja niin sen kuuluukin olla, kertoo olevansa aina siinä, huonoinakin päivinä rakastavansa.
Löytäisinpä vain sanat sille miten se rakkaudellaan eheyttää, silittää surulta terävimmät reunat, saa varjon venyttelemään sormiaan ja irrottamaan otteensa, miten se tapahtuu jälleen, paino kevenee, suru haipuu, minä kerron rakastavani ja toivon että se riittää.
