Kukaan ei ole minua hiljaisuuteen kasvattanut,
opettanut ettei pahasta saa puhua ja kaikki on kannettava itse.
Ihan itse olen sen viitan harteilleni laskostanut,
joutunut kantamaan sen painoa.
Sillä kun kasvaa perheessä joka revitään rikki kesken kaikkien elämän,
jossa jokaiseen sattuu enemmän tai vähemmän mutta kaikkiin kuitenkin,
sitä oppii piilottamaan omat särkynsä, ettei tahallaan tai tahtomattaan toisten taakkaa lisäisi,
tekisi yhtään raskaammaksi, kun se nytkin jo painaa niin.
Vaikka minä niin toivoisin, että omat rakkaani osaisivat avata suunsa ja kertoa kun jokin ei ole hyvin,
voinko pyytää muilta sellaista johon en itsekään aina kykene?
