Olen tottunut liikkumaan läpi tilojen, hetkien ja aikojen varovasti varpasillaan. Hiipinyt toivoen, ettei kukaan kiinnittäisi katsettaan minuun liian pitkäksi aikaa, ei ehtisi huomata minun poikenneen, arvioida kulkuani, tarttua minuun sanoillaan, teoillaan, pysäyttää.
Näin tehdessäni olen huomaamattani kaiken aikaa pienentänyt itseäni, opetellut kulkemaan kyyryssä katse visusti lattialistojen lomassa, typistänyt valtavia paloja kokonaisesta olemuksestani, kaikesta siitä mitä olisin voinut ja halunnut olla.
Sittemmin olen onnistunut kasvamaan paikoin kokonaisemmaksi ja eheämmäksi, löytänyt paikan jossa minun ei tarvitse varoa askeleitani, ihmisen joka kannustaa oikaisemaan ryhtini ja kulkemaan rohkeasti meteliä varomatta.
Siitäkin huolimatta yhä tietyissä hetkissä nurinkurinen haamusärky iskee. On jopa hieman säälittävää miten pieni kimmoke lopulta vaaditaan palauttamaan minut takaisin noihin hetkiin, laskemaan katseeni ja askeleeni taas tunnustellen. Pulssi tuntuu tuttuun tapaan nielussa saakka ja korvissa humisee, olen kauhuissani että olen vahingossa tavalla tai toisella liikaa, ja vaikka tiedän ettei siihen enää ole syytä, keho kertoo jotain aivan muuta.
Toivon niin lujasti, ettei katse pysähtyisi minuun, ja kuitenkin se pysähtyy, kurtistaa kysyvästi kulmiaan ja vaatii kertomaan mikä on, mikä on saanut minut taas unohtamaan rajani, jättämään ne täyttämättä kokonaan pelossani siitä että pian pursun yli, että jokin siitä tulee olemaan viimeinen pisara.
Olen ymmärtänyt eläneeni tällä tavoin vasta kun olen löytänyt tuon katseen, joka kiinnittyy minuun myös niinä hetkinä kun hengitystä pidättäen teen kaikkeni ollakseni huomaamaton, joka näkee minut kokonaisena vaikka pyrin olemaan pienempi kuin olenkaan. Vakuuttaa ettei mikään minussa ole tai tule olemaan liiaksi.
Hänen seurassaan minulla on tilaa olla kokonainen, ehjä. Venytellä raajojani ja tunnustella missä rajani oikeasti kulkevatkaan. Lukemattomia kertoja olen yllättynyt siitä, miten pitkälle ne yltävätkään, kun vain hiljennän sen äänen joka kauhuissaan huutaa ethän sinä voi. Jollakin tapaa minua koskettaa myös se, miten hän poikkeuksetta yllättyy siitä, etten ole ymmärtänyt kauas voinkaan kurottaa kun vain uskallan luottaa.
Missään vaiheessa elämääni kukaan ei varsinaisesti ole pakottanut minua pienemmäksi, mutta kukaan ei ole myöskään juuri raivannut tilaa minulle ja olemiselleni. Niinpä olen tyytynyt siihen tilaan, joka minulle on jäänyt, eikä se ole ollut suuren suuri, ottanut sen haltuuni ja ajatellut että se on kaikki, mitä minulla on ja tulee olemaan.
Minusta ei ole koskaan ollut käymään rajakiistoja, huomaamattomuus on aina ollut helpompaa. Opin varovaiseksi, hiipimään hetkien läpi kuin en olisikaan, jälkiä jättämättä, vaivaksi olematta. Kokeilemaan rajojani toisaalla jos silloinkaan. Asettamaan askeleeni oikein, asettamaan itseni oikein.
Sitä riemukkaampaa on näinä päivinä oikaista koko vartensa sen täyteen pituuteen, astua rohkeasti kantapää edellä ääntä ja elämää pelkäämättä. Vaikka keho yhä toisinaan huutaa väistämään katsetta ja sydän hyppää kurkkuun, ne hetket kun siitäkin huolimatta suoristan itseni ja kohtaan sen kaiken saavat riehakkaan ylpeyden lehahtamaan läpi rintakehän.
Ehkä joskus unohdan kokonaan hiipiä, opin olemaan rohkeasti kokonainen, anteeksi pyytelemättä. Tilaa säästämättä.
