sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

kun

aurinko hiipii maailmaan askel askeleelta samoin se hiipii minuun sen lämpimät sormet iholla kun se silittää minut eloon tunnen kuinka routa sulaa
se lämmin valo joka tekee kaikesta hieman helpompaa uskallan avata silmät ja katsoa eteenpäin, tiedän että maaliin on vielä matkaa mutta
voin taas hengittää ilman pelkoa siitä että kaikki romahtaisi ja se tuntuu

hyvältä



keväältä

tiistai 7. maaliskuuta 2017

melkein kaksituhatta

pysäkillä tuijotan kelloa ja lasken sekunteja, tunnen paniikin kirvelevän silmiä ja hakkaavan kylkiluita rikki, lupaan itselleni odottaa vielä minuutin ja sitten saan juosta kotiin ja jäädä sinne

Viisi vuotta, melkein kaksituhatta päivää ja yhtä monta yötä, ja yhä tuska on niin helppo muistaa. Miten se puristi minut kokoon siihen pieneen itkuiseen ja kipeään myttyyn joka toivoi vain lakkaavansa olemasta ja teki minuun satoja tuhansia lukemattomia umpisolmuja joiden avaamiseen menisi vuosia. Miten pelottavaa ja kamalaa oli maailman jatkuva loppumaton ehtymätön liike silloin kun oma elämä tuntui pysähtyneen määrittelemättömän pitkäksi ajaksi ja kaikesta arkipäiväisestä oli tullut saavutus (olisi ollut niin kovin helppoa vain jäädä sängynpohjalle eikä koskaan nousta).

välillä muhun sattuu niin että on pakko huutaa, kaikki on ihan rikki, minä ja maailma

Kun menettää jonkun sellaisen jonka ei koskaan pitänyt lähteä kaikki tuntuu särkyvän. Missään ei ole enää mieltä sillä olemassa on enää rajaton kipu ja valtava rosoinen aukko rinnassa johon sattuu sattuu sattuu ja vaikka sitä kuinka painaa ja peittelee se ei tunnu umpeutuvan koskaan. Joka hetki toivoo vain heräävänsä siihen painajaisenjälkeiseen helpotukseen eikä mikään olisikaan totta ja voisi palata takaisin siihen hetkeen kun kaikki oli vielä hyvin (joka hetki seinät tuntuvat kaatuvan päälle eikä kenelläkään ole voimaa pitää niitä pystyssä).

mä olen niin sekaisin ja ahdistunut etten osaa puhua kenellekään mitään

Viisi vuotta, melkein kaksituhatta päivää ja yhtä monta aamua, ja kuitenkin olen onnellinen. On yhä aamuja kun olen se sama itkuinen kipeä mytty, ja iltoja jolloin hiljaisuus on liian raskas kantaa. Mutta kaikesta huolimatta on aamuja kun minulla on monta syytä nousta sängystä lämpimiä onnen hetkiä enkä enää pelkää mennä nukkumaan painajaisten vuoksi.

viisi vuotta ja minä olen ottanut tärkeitä askelia mutta jokaisella askeleella kannan yhä mukanani ikävää