keskiviikko 2. marraskuuta 2016

unikuvia

Eräänä yönä minä hoipertelin poikki tyhjän parkkipaikan autolleni huusin rakkaille ihmisille rumia sanoja ja kaaduin vasten auton kylmää kylkeä itkemään enkä hallinnut enää itseäni. Yritin sisään autoon mutta pääsin vain puoliksi, itkin ja itkin enkä pysynyt jaloillani, pää tuntui täydeltä ja ajatukset tahmeilta. Taistelin itseni rattiin ja lähdin ajamaan vaikka tiesin etten pysyisi tiellä ja seuraavassa hetkessä tuijotin vastaan tulevan auton valoja mutta ennen kuin mitään tapahtui minä heräsin ja makasin omassa sängyssäni henkeäni haukkoen.

Kun en hallitse itseäni enkä kehoani, toimin typerästi ja puhun ajattelematta, vihaan itseäni. Pelkään että se olen oikeasti minä, se joka huutaa ilkeitä sanoja ja kompuroi kylmään autoon ja istuu siellä yksin niin yksin. Että se auto onkin minun elämäni jota en kykenekään ohjaamaan ja kaikki vain tapahtuu ja ajautuu kaaokseen ja lopulta (minä ja elämä) ollaankin palasina kovalla asvaltilla eikä kukaan voi enää pelastaa, koota palasia ja puhaltaa takaisin henkiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti