maanantai 7. marraskuuta 2016

yhtäkkiä yksin

On niin helppo unohtaa kaikki paha silloin kun ei tarvitse olla yksin. Silloin kun on vierellä joku joka on läsnä ja pitää kiinni hetkessä, ei anna mun kadota muurieni taa ja unohtua.

Mutta kun istuu yksin tyhjässä talossa sitä muistaa yhtäkkiä jälleen miten ikävä onkaan niitä jotka ovat jo menneet ja niitä jotka ovat yhä täällä, mutta eivät osaa olla läsnä. Muistaa miltä kaikkien vanhojen haavojen kipu tuntuu sillä on kuin hiljaisuus repisi ne kaikki jälleen auki. Yksin sitä muistaa yhtäkkiä miten kovasti pelkääkään jäävänsä yksin.

Kun muurit murtuvat ja padot pettävät, kaikki vuotaa läpi eikä minulla ole mitään millä paikata säröjä itsessäni, ei mitään millä pysäyttää poskillani valuvat ehtymättömät kyyneleet





eikä minussa ole voimaa
korjata hetkessä sitä kaikkea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti