kun

aurinko hiipii maailmaan askel askeleelta samoin se hiipii minuun sen lämpimät sormet iholla kun se silittää minut eloon tunnen kuinka routa sulaa
se lämmin valo joka tekee kaikesta hieman helpompaa uskallan avata silmät ja katsoa eteenpäin, tiedän että maaliin on vielä matkaa mutta
voin taas hengittää ilman pelkoa siitä että kaikki romahtaisi ja se tuntuu

hyvältä



keväältä

melkein kaksituhatta

pysäkillä tuijotan kelloa ja lasken sekunteja, tunnen paniikin kirvelevän silmiä ja hakkaavan kylkiluita rikki, lupaan itselleni odottaa vielä minuutin ja sitten saan juosta kotiin ja jäädä sinne

Viisi vuotta, melkein kaksituhatta päivää ja yhtä monta yötä, ja yhä tuska on niin helppo muistaa. Miten se puristi minut kokoon siihen pieneen itkuiseen ja kipeään myttyyn joka toivoi vain lakkaavansa olemasta ja teki minuun satoja tuhansia lukemattomia umpisolmuja joiden avaamiseen menisi vuosia. Miten pelottavaa ja kamalaa oli maailman jatkuva loppumaton ehtymätön liike silloin kun oma elämä tuntui pysähtyneen määrittelemättömän pitkäksi ajaksi ja kaikesta arkipäiväisestä oli tullut saavutus (olisi ollut niin kovin helppoa vain jäädä sängynpohjalle eikä koskaan nousta).

välillä muhun sattuu niin että on pakko huutaa, kaikki on ihan rikki, minä ja maailma

Kun menettää jonkun sellaisen jonka ei koskaan pitänyt lähteä kaikki tuntuu särkyvän. Missään ei ole enää mieltä sillä olemassa on enää rajaton kipu ja valtava rosoinen aukko rinnassa johon sattuu sattuu sattuu ja vaikka sitä kuinka painaa ja peittelee se ei tunnu umpeutuvan koskaan. Joka hetki toivoo vain heräävänsä siihen painajaisenjälkeiseen helpotukseen eikä mikään olisikaan totta ja voisi palata takaisin siihen hetkeen kun kaikki oli vielä hyvin (joka hetki seinät tuntuvat kaatuvan päälle eikä kenelläkään ole voimaa pitää niitä pystyssä).

mä olen niin sekaisin ja ahdistunut etten osaa puhua kenellekään mitään

Viisi vuotta, melkein kaksituhatta päivää ja yhtä monta aamua, ja kuitenkin olen onnellinen. On yhä aamuja kun olen se sama itkuinen kipeä mytty, ja iltoja jolloin hiljaisuus on liian raskas kantaa. Mutta kaikesta huolimatta on aamuja kun minulla on monta syytä nousta sängystä lämpimiä onnen hetkiä enkä enää pelkää mennä nukkumaan painajaisten vuoksi.

viisi vuotta ja minä olen ottanut tärkeitä askelia mutta jokaisella askeleella kannan yhä mukanani ikävää

vuosia vuosia vanhaa kipua

Miten vuosia vanha taakka voi yhä painaa maahan polvilleen murtaa hetkeksi palasiin imeä voimat ja lyödä lattiaan. Ne vuosia vanhat haavat, aikoja sitten arpeutuneet, vuotavat yhä joskus kipeinä mutta niitä ei kukaan näe ja on niin vaikea selittää miksi en ole läsnä sillä eihän minun enää pitäisi ikävöidä olla surullinen ja maata tunteja tekemättä mitään.

mutta

Se on taakka jota kannan loppuelämäni jokainen päivä eikä se ole yksin minun vaan myös niiden joiden täytyy seurata sitä vierestä nähdä kuinka sulkeudun itseeni en osaa olla paikalla niin kuin kuuluisi ja jossain vaiheessa väsyn selittämään sillä kaikki kuulostaa tekosyiltä (sillä eihän kukaan voi vuosia kärsiä samasta asiasta ja siirtää kaikkea sen syyksi)

tädinrakkaus

ja minä rakastan heitä, noita pieniä ihmeitä jotka kasvavat päivä päivältä suuremmiksi ja ovat jo pian minun mittaisiani

heitä jotka rakastavat varauksetta ja uskovat minulle salaisuutensa tunteensa ja itsensä ja tuon luottamuksen otan varovasti käsieni turvaan suljen syvälle sisimpääni ja siellä säilytän

heitä jotka osaavat olla läsnä tavalla johon kukaan aikuinen ei pysty eivätkä vielä ujostele kosketusta ja läheisyyttä vaan tulevat syliin ja pysyvät siellä tai tulevat viereen nukkumaan sillä siinä on hyvä ja turvallista (kuka olisi uskonut että minusta olisi joskus painajaisten taltuttajaksi?)

heitä joille maailma on kaunis ja avara täynnä uusia asioita, joille tahdon avata kaikki ovet ja pitää ne auki sillä heillä on oikeus seurata unelmiaan ja toivoa suuria asioita, luottaa siihen että aina on joku joka heihin uskoo


heitä jotka joka päivä opettavat minulle elämästä enemmän kuin kukaan aikuinen.

saaret ja sillat

jokainen ihminen on saari joiden välillä sanat ovat siltoja

Ei, vaan

siltoja on hiljaisuudessa ja sen keveydessä silloin kun se ei painosta ei purista eikä kaadu niskaan, siinä miten osataan olla yksin yhdessä ja läsnä toiselle ilman sanoja. Niitä on käsi kädessä syli sylissä ja huulet huulilla, kosketus siellä missä ja silloin kun sitä eniten kaivataan. Siltoja on naurussa ja kyynelissä, niitä on riidoissa ja sovinnoissa, syvässä luottamuksessa ja rohkeudessa. Siltoja on siinä miten välitetään niin rajattomasti ettei sanoilla ole enää merkitystä.

mitä jos entä jos ehkä

Minä muistan kaiken mitä olisi voinut olla, näen unia jotka huutavat mitä jos entä jos sitten jos. Minä hoen mutta ja ehkä enkä tiedä enää mitään, olen yksin ja painan kädet korville koska en kestä enää kysymyksiä menneestä tulevasta ja tästä hetkestä. Olen yhä välillä niin kovin hukassa omassa elämässäni ja kuljen kuin unessa yritän seurata ihmisiä ja huutaa perään mutta koskaan kukaan ei kuule. Ehkä minä joskus opin elämään niin että kaikki on tässä ja nyt että unohdan miten aloitetaan lause jos tai mutta, opin olemaan epäilemättä elämää tulevaisuutta ja huomista. Ehkä minä joskus opin olemaan pelkäämättä pimeää korkeita paikkoja ja itseäni, löydän jonkun jonka kanssa kohdata se kaikki ja painajaiset joita inhoan niin. Ehkä minusta joskus tulee rohkea ja viisas. Ehkä.

minä muistan

Muistan punaiset tapetit sun huoneessa ja sen ruman valkoisen jalkalampun jonka valossa sä aina luit tai piirsit makasit sängyllä ja heilutit jalkoja niin että pienen sisko maailma tärisi. Muistan kun piirrettiin toisillemme tatuointeja sinä mulle kirahvin jalkaan ja naurettiin niin että itkettiin. Muistan kerran kun ajettiin kauas ja vesi valui tuulilasia pitkin pisarat juoksivat kilpaa ikkunoissa ja sä lauloit radion mukana niin kuin onnellinen ihminen laulaa. Mä pidin jalkoja kojelaudalla ja me naurettiin kyyneleet silmissä milloin millekin ja pysähdyttiin sille sillalle kuvaamaan kaunista auringonlaskua kun taivas oli violettia ja vaaleanpunaista. Muistan kun koottiin tuhatta palaa kokoon vailla toivoakaan onnistumisesta mutta sun kanssasi tekeminen oli tärkeämpää kuin lopputulos ja matka tärkeämpää kuin määränpää. Muistan kuinka yhdellä katseella me joskus jaettiin kaikki.

Muistan miten joskus makasit ihan paikoillasi sun sängyllä siinä punaseinäisessä huoneessa ja pyysit mua istumaan sun päälle kun susta tuntui että lähtisit muuten lentoon. Ehkä sä tiesit sen jo silloin että lähtisit ennen kaikkia muita ja halusit jotain joka pitäisi sut vielä hetken täällä.

Kipeimmin minä muistan miten sitten yksi väärä sydämenlyönti lopulta rikkoi kaiken ja katkaisi meidän yhteisen matkan jättäen jäljelle vain viimeisen määränpään (sen lopullisen).

Minä niin kovasti toivon että kuulet minut sinne kauas ja tiedät miten rakastan sua yhä edelleen enkä koskaan unohda.

Hyvää syntymäpäivää.