lauantai 8. maaliskuuta 2014

seitsemänsataakolmekymmentä



Maailman kaunein ihminen, mun siskoni. Sisko joka kasvatti siivet selkäänsä tasan kaksi vuotta sitten. Sisko joka ei siltikään kadonnut mihinkään mun viereltä ja jonka mä vielä joskus toivon tapaavani, jossain. Vaalea, enkelimäinen. Kaunis sisältä ja ulkoa, lämmin ja pehmeä, kiltti ja naurava. Mun oma henkilökohtainen aurinkoni, jota ilman mä olen kulkenut pimeydessä viimeiset kaksi vuotta. 730 pitkää, pimeää päivää, epätoivon hetkiä ja ahdistusta. Mutta myös 730 päivää aikaa koota itsensä pala palalta, särkyneestä hieman ehjemmäksi, aikaa nauraa ja nauttia elämästä.

Kaksi vuotta mä olen nyt ollut täällä ilman siskoa, ja ne vuodet on tuntuneet ikuisuudelta. Nyt siitä on päivälleen kaksi vuottta. Elämä on jo helpompaa, kaksi vuotta sitten mä en olisi enää koskaan kuvitellutkaan voivani elää näin normaalia arkea. Uskomattomia asioita tapahtuu, uskomattomia ihmisiä sattuu kohdalle, ne on pitäneet mut hengissä, uskomattomat. Koskaan mun elämä ei kuitenkaan tule olemaan samanlaista kuin se oli siskon kanssa.

Maailman kaunein ihminen, paras isosisko, uskomattomin Enkeli, mun ikioma rakas siskoni.

Ethän koskaan jätä mua?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti