Niitä harvoja minä rakastan

Minun koko elämäni on ollut loittonevia selkiä ja hyvästejä joita ei koskaan ehditty sanoa tai jotka juuttuivat kurkkuun kunnes oli liian myöhäistä, unettomia öitä ja tuskaisia aamuja, unia joista herään itkien tai ahdistuneena pidellen itse itseäni väkisin koossa. Kaipausta ja vajavaisuutta sillä harvoin ja harvoille mä olen ollut tarpeeksi.


Ne harvat ovat pysyneet läpi pimeimpien öiden ja kauniimpien auringonnousujen käsi mun kädessä eivätkä ole koskaan luovuttaneet vaan nostaneet mut jaloilleni yhä uudelleen ja uudelleen, ovat siinä edelleen ja tiedän että

mun ei koskaan tarvitse katsoa niiden lähteviä selkiä kyyneleet silmissä, nähdä niitä unissa joissa en koskaan saa sanottua ääneen että yhä rakastan tai unissa joissa sanon hyvästit uudelleen ja uudelleen, laskea katon oksanreikiä nousevan auringon valossa valveilla ajatusteni kanssa tai niiden vieressä miettien heräänkö aamulla yksin

ja niiden harvojen sylissä sydämessä ja kodissa mulla on lupa itkeä nauraa olla hiljaa, lupa olla heikko ja lupa olla vahva, lupa olla minä

ja aina vastassa on avoin syli ja avoimet ovet.

<3

tästä unesta en halua herätä

Illalla ajattelen sua ennen kuin nukahdan miltä näyttäisit jos olisit vielä siinä

vaaleat hiukset pitkin tyynyliinaa ja onnellinen hymy huulilla kun sä rutistaisit mut lähelle "ei hätää pikkusisko" ja piirtäisit kukkia mun selkään niin kuin aina kun mulla oli paha olla

Ja näen susta unta

sä tulet kotiin kuin et olisi koskaan pois lähtenytkään, istut lattialla ja annat hintoja rumille vaatteille naurat niin kuin sulla oli tapana, mä en osaa ajatella kuin sitä miten paljon sua rakastan rakastin enkä silti saa sanottua sitä ääneen

Aamulla ikävä iskee terävänä kirkkaana tuoreena ja on vaikea hengittää. Hetken haluaisin hukuttautua untuviin enkä koskaan enää nousta

kun istun yksin lattialla ja annan hinnan vanhoille vaatteille ikävä
kun ajan sun autolla pitkin asvalttia ja iltaa, kuuntelen kaunista musiikkia ikävä
kun katson auringonlaskua ikkunasta ja joutsenet lentää talon yli niin kuin joka kesä sun lähtösi jälkeen ikävä

En muistanut miltä se tuntuu

Kun sydän hakkaa tietään rinnasta ulos eikä kyynelten virtaa saa kukaan kuriin henkikin kulkee vain hädin tuskin pieninä henkäyksinä ja seinät kaatuvat päälle. Kauhu vapisuttaa koko vartaloa ja minä istun sängyn reunalla yrittäen pitää itseni koossa kun pelko tuntuu nielaisevan minut kokonaisena pimeyteen jossa en saa happea ja kaikki on pelkkää mustaa.

En tahdo särkyä taas.

Ja silloinkin minulla on joku jolle soittaa joka kuuntelee värisevää hengitystäni silloin kun en osaa muodostaa sanoja tai lauseita odottaa että pystyn taas puhumaan ja pitää minut ja maailmani sanoilla koossa kun kaikki tuntuu romahtavan.

Vielä viikko sitten

Viikko sitten minä sovittelin mekkoja ja nostin henkarista sen mustan jossa on ruusuja rinnalla ja jota olen pitänyt yhden ainoan kerran. Se mekko muistuttaa minua kaikesta mitä olen halunnut unohtaa se muistuttaa kivusta kyynelistä surusta menetyksestä ja kaikesta mitä piti haudata. Se mekko jonka katsominenkin teki kipeää pitkän aikaa jonka hukutin vaatekomeron pimeimpään nurkkaan jota en ole halunnut edes ajatella.

Vedin sen mekon päälleni katsoin itseäni pitkään peilistä ja elin uudelleen sitä päivää kun kaikki pukeutuivat mustiin ja jokainen itki niin, kun laskimme ruusuja arkulle ja luimme kauniita runoja. Katsoin itseäni peilistä kunnes nostin mekon takaisin henkariin ja hukutin sen takaisin pimeään nurkkaan kuiskaten hiljaa itselleni että se saisi odottaa seuraavia hautajaisia, niitä joiden kuvittelin odottavan jossakin vuosien vuosien päässä.

Kunnes kuulin että vuodet muuttuivatkin viikoiksi ja taas yksi lähti liian aikaisin.

Oltiin enemmän elossa kuin koskaan

Muistan kesästä sen kun päätettiin samana aamuna lähteä Provinssiin ja pakattiin kiireellä, istuttiin puolituttujen autoon ja selvittiin perille, käveltiin jalkamme kipeiksi ja naurettiin niin paljon ettei tiennyt miten olla. Kun oli hyvä idea yrittää liftata, mutta kun ensimmäiset jarruvalot syttyivät me katsottiin toisiamme ja hetkessä oltiin jo jonkun pihassa piilossa ja yritettiin olla nauramatta. Kun mietin missä vaiheessa ystävyys muuttuu sellaiseksi että kaiken ymmärtää yhdestä katseesta.

Muistan kesästä sen kun istuttiin rauta-aidan vierellä ja aurinko paistoi ja meillä oli viiniä ja toisemme siinä kun naurettiin puhuttiin ja nautittiin niin. Kun herätettiin henkiin vanha idea ja ilta oli halauksia hymyä naurua rakkautta ja ihmisiä jotka eivät pelänneet toisiaan eikä me pelätty maailmaa kun oli vain se hetki siinä. Kun poljettiin hiekkaa niin etteivät valkoiset kengät olleet enää valkoiset ja huudettiin äänemme pois.

Muistan kesästä sen kun seisoin ihmisten keskellä kuunnellen musiikkia josta en edes pitänyt ja yhtäkkiä minä näin hänet ja hetkessä kaikki tuntui turvalliselta tutulta mukavalta ja niin kovin helpolta. Kun keräsin itseni ja rohkeuteni ja siirryin siihen viereen, heitin huonon vitsin ja päädyttiin pitämään toisiamme käsistä kiinni ja laulamaan yhdessä, puhumaan kaikesta mistä ei yhden illan tuttavuuden jälkeen puhuta ja yhden yön hän piti minut koossa.

Muistan kesästä sen että onneen ei tarvita aurinkoa tai lämpimiä päiviä vaan oikeita ihmisiä naurua villejä tempauksia rohkeita tekoja ja onnekkaita sattumia.

Nämä hetket

Kun ajetaan pitkin pimeitä teitä ja kuunnellaan yhdessä vanhaa musiikkia jokin mussa naksahtaa paikalleen. Palaset löytävät toisensa ja pieni tyttö mun sisällä tietää että tässä on hyvä eikä millään muulla ole juuri nyt väliä kuin sillä miten me vuorotellen huokaillaan kauniille kappaleille. Nämä hetket ovat niitä kaikista kauneimpia niitä joista kirjoitan vielä vuosien vuosien vuosien kuluttua sillä nämä hetket ovat niitä kun minä olen juuri minä eikä kenenkään tarvitse olla olevinaan mitään. Näitä hetkiä on muitakin ei vain tämä yksi eikä vain tässä autossa vaan muissakin ja muiden kanssa: laulua, tanssimista, pitkiä kävelyitä ja hiljaista keskustelua, haaveita, sitä kun ollaan olemassa vain toisiamme varten ja avataan itsemme ja suurimmat arvet. Niitä hetkiä on se kun joku silittää hiuksia ja on lämmin tunne niin iholla kuin sisällä ja ihminen siinä vieressä pitää mua koossa ja mä olen onnellinen onnellinen onnellinen.

So just close your eyes

Lumi sataa maahan ja kaikki puhdistuu on kuin synnit olisi annettu anteeksi tällä hetken valkoisuudella ja keveydellä hiutaleilla jotka sulavat poskille. Askeleet narisevat jalkojen alla ja tekisi mieli itkeä onnesta on kuin koko maailma olisi kääritty pehmeään pumpuliin eikä mikään voisi enää satuttaa. Makaan hiljaa sängyllä ja kuuntelen omia ajatuksiani on kuin ne huutaisivat mulle en tiedä mitä ajatella ketä ajatella miten. Joskus huimaa vaikka vain makaa paikallaan ja katsoo kattoon on kuin oksanpaikat liikahtelisivat tutuilla laudoilla (niitä on mun huoneeni katossa kaksikymmentä ja neljä). Lumi sataa maahan ja kaikki puhdistuu ehkä minäkin joskus annan anteeksi itselleni.