tiistai 10. kesäkuuta 2014

Tuuli kuiskaa vieläkin nimeäsi / Vuosien jälkeen


Asia jota mä tällä hetkellä kaipaisin olisi puhelu. Yksi minuuttien tai tuntien mittainen puhelu. Mutta se menisi sellaiseen paikkaan, mihin mikään ei yllä. Kuoleman taakse.

Mä ajoin kotiin ja juttelin Enkelille. Se on ihan tavallista, jos mulla ei ole musiikkia, mä puhun sille. Kerron mitä mulle kuuluu. Selitän milloin mistäkin. Kyselen.

Tänään mä turhauduin siihen etten enää koskaan kuule vastausta. Ikinä. Ihminen jolla oli aina vastaus kaikkeen, neuvo joka tilanteeseen, apu milloin mihinkin. Ihminen jonka kanssa mä en koskaan enää voi puhua, jakaa ajatuksiani, kysyä apua, miten toimia, mitä tehdä, mitä sanoa.

En koskaan enää. Ja mä tahtoisin vain soittaa yhden puhelun, yhden mahdottoman puhelun. Ja kuulla edes kerran kun Enkeli nauraa taas.

Silloin mä saattaisin itkeä. Onnesta. Tai ikävästä.

(Mutta tänäänkin kyllä itkin, ikävästä. Viime kerrasta on jo aikaa.)

Sanoa edes kerran, miten paljon mä vieläkin rakastan. Ja miten mä tahtoisin halata sitä pitkään.

Silloin mulla ei olisi enää mitään hätää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti