Kuinka helppoa olisikaan kaataa tämä kaikki jonkun toisen niskaan, etsiä syyllinen oman pään ulkopuolelta. Mutta mä en tahdo enkä osaa syyttää ketään. Miten mä voisin väittää että on jonkun toisen vika kun mä en saa nukuttua ja silti hereillä oleminen on vaikeaa, en osaa keskittyä ja hetkittäin kaikki painaa liikaa. Ennemmin mä kiitän niitä jotka pitävät mut tässä hetkessä, tässä elämässä. Niitä jotka saavat mut nauramaan ja tuntemaan itseni kaiken hyvän
arvoiseksi. Niiden ihmisten luona on hetkiä kun mä katson valoon ja päätän että elämä on kaiken haparoimisen arvoista. Koskaan mä en ole menettänyt toivoani kokonaan pimeydessä ja mä tiedän ettei se ole mun itseni ansiota. Kiitos. Anteeksi. (Mä en ole helppo ihminen mutta mä yritän parhaani ja rakastan paljon.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti