joskus kaikki on niin naurettavan hyvin ja onnellista että pelottaa, pelottaa niin mutta sillä sellaisella hyvällä tavalla, kun vatsaa kutittaa niin että naurattaa, hysteerinaurua, ja aavistuksen epäuskoista, mutta tässä sitä ollaan.

Vaikea uskoa että elän tätä elämää,
jossa koti tuntuu kodilta ja näiden seinien sisällä on hyvä olla,
jossa ihmiset ympärillä saavat olosta lämpimän ja kevyen,
jossa on asioita joita odottaa ja tulevaisuus johon katsoa.

Jossa aamut eivät tunnu enää raskailta,
eivätkä yöt pelota niin kuin ennen.


Jos voisin sanoa jotain vuosien takaiselle itselleni,
sille ahdistuneelle, häkkiin suljetulle,
suuntaansa hakevalle,

sanoisin:

kulta pieni
kaikki tulee olemaan vielä valtavan hyvin.

Kun on niitä ihmisiä,

joiden kanssa kaikki on helppoa,

eikä mitään tarvitse miettiä, vähiten itseään.

Niitä ihmisiä,
joiden kanssa on yhteiset muistot

ja takana elettyä elämää pieni ikuisuus.

Niitä ihmisiä,

joista huokuva lämpö sulattaa

ja parantaa silloinkin kun sieluun hiipii kylmä.

Niitä ihmisiä,

joiden toivoo pysyvän.

Elon jokaisena päivänä,

aina siihen viimeiseen.

vaikeaa käsittää
että vuosia vuosia ollaan tunnettu

se astui mun elämääni ja olemassaoloni hirveimpään hetkeen
käveli vastaan (kirjaimellisesti)
ja tartuin siihen

se oli yksi niistä hyvin harvoista asioista
jotka pitivät mut kiinni
elämäni syrjässä

ollaan aina tyydytty tuntemaan toisemme siinä hetkessä
menneisyys, juuret, suuret traumat
ei niillä ole ollut väliä

koskaan ei tarvitse arvuutella mitähän se miettii
se on niin suora, rehellinen
mutta silti lempeä

lämminkin

ollaan kasvatettu toisiamme eri suuntiin
se minusta realistia, minä siitä haaveilijaa
toistemme peilikuvat

ja silti paljon yhteistä


ja jollain lailla
joskus mietin
mitä olisinkaan ilman sitä

(en ainakaan se
joka olen tänään)

kiitos sille voimalle

joka johti meidät yhteen

tampereen kaduilla

niitä sellaisia
arjen suuria draaman kaaria

kun herää siihen tuttuun tukehduttavaan oloon
musta möykky vatsassa painaa kerrostalon verran
ja tekisi mieli vain jäädä ja unohtua
vielä kerran painaa torkkua

sitten kuitenkin avaa silmät ja nousee
omille jaloilleen jotka kantaneet on jo pitkään
tekee niitä tavallisia asioita
jotka kuljettavat päivästä toiseen

keittää kahvin
pilkkoo hedelmät
täyttää ristikkoa
soittaa kauniita kappaleita
tanssii vähän

jossain vaiheessa se musta möykky säröilee
hajoilee ja repeilee ja haihtuu ja hälvenee
ja olo kevenee

sitten on taas kaikki kaunista ja hyvää
ja hetkessä kevyt ihmisen olla

ja hyvä on huomata

miten on vuosien varrella oppinut siihen

ettei vain jää.

minun kotikatuni

niin

kerrankin jossain muualla kuin siellä,
missä on vain peltoja ja lakeuksia ja
ihmisetkin ovat susia toisilleen

murroskohtia, taitteita, risteyksiä
kaikki tässä hetkessä päällekkäin ja
lopulta kuitenkin helposti hyvin



silti tänään minussa kalvava kaipuu
se sellainen sydämeni syvyyksissä
yksinäisyyttään kolkkona huutava

ikävä ikävä


taas on se päivä kun
sinun kuuluisi olla täällä

etkä sinä

ole

(kuudes syntymäpäiväsi

ilman sinua)

suorinta reittiä vuosiin kolmetoista neljätoista viisitoista

kuin olisi tehnyt paluun nuorempiin vuosiinsa

niitä iltoja kun ei tiedä koska ja kuinka ne päättyvät, mihin päätyy ja kenen kanssa, sitä levotonta villiä riemua ja odotusta kun ei oikeastaan edes ollut mitä odottaa, kaikki ovet olivat auki ja ihmiset avoimia, polut mahdollisia ja ratkaisut kaikkeen aina käsissä ja olemassa

se kaikkivoipa olotila, kuin oltaisiin maailman huipulla

ihmiset joiden kanssa jakaa se kaikki

vuosien parhaat puolet

silloin ja nyt

(mutta nyt tavallaan vielä parempana sillä

minun taakkani on kevyempi kuin koskaan,

ja pimeys täyttynyt valolla

tässä hetkessä)

palavin silmin he unelmoivat

niin ylpeä minä heistä olen

heistä jotka rohkeasti röyhkeästi

uskaltavat

ojentautua unelmiaan kohti

kasvaa niiden suuntaisesti

ja kurottaa

korkealle

minä toivon ettei

teidän koskaan

tarvitse

pudota

<3