ja siksi minä kesää rakastan

Sinä eräänä kesänä,
kun ei ollut mitään mitä tehdä eikä juuri ihmisiä joiden kanssa olla ja silti.

Sinä eräänä kesänä,
minä yöt kävelin pitkin loputtomia asvalttiteitä avojaloin, yritin sulautua kesään ja imeä sitä itseeni, sitä auringonnousujen tunnelmaa ja kevyenkosteaa sumua, joutsenten ääniä ja kosken kuohuja. Minä sieluni kirjoitin paperille lukemattomiksi sanoiksi, järjestelin rikkinäisiä palasia kohdalleen ja paikkasin säröjä jotka olivat mieleeni lohjenneet. Minä kasvosi maalasin tauluksi jokaisessa muodossa jossa olin sinut tuntenut, sinuna, lintuna, tuulena, sateena, ja niitä monia kasvoja katsellessani ymmärsin etten koskaan olisi yksin.

Sinä eräänä kesänä
minä itseni kokosin,
niin ehjäksi kuin kesässä voi koota,

ja olin valmis jatkamaan matkaa.

pelko

Punaviinitahroja valkoisella puulattialla naurua ja hiljaisuus kaikki on hyvin. Auringonnousu auton ikkunasta joesta nouseva sumu joutsenet pelloilla valkoisina täplinä kuin kertoakseen kaikki on hyvin. Se kupliva onnellisuus ja pulppuava puhe kun ei tahtoisi nukkumaan ja kaikki tuntuu kevyeltä kaikki on hyvin ja silti

hetkittäin minussa särö

siinä särössä asuu pelko.

pelkään tulevaisuutta sitä mitä se minulle tarjoaa jos en kelpaakaan kellekään ja lopulta kaikki lähtevät että hänkin jättää minut ettei minusta koskaan tulekaan mitään jään vain tänne ja minusta tulee juuri se jota pelkään eniten haamu itsestäni se joka juuttuu tänne katsoo ikkunasta kun muut elävät elämäänsä ja itkee omansa perään unelmat lattianrakoon piilotettuina unohdettuina tapettuina

kun

aurinko hiipii maailmaan askel askeleelta samoin se hiipii minuun sen lämpimät sormet iholla kun se silittää minut eloon tunnen kuinka routa sulaa
se lämmin valo joka tekee kaikesta hieman helpompaa uskallan avata silmät ja katsoa eteenpäin, tiedän että maaliin on vielä matkaa mutta
voin taas hengittää ilman pelkoa siitä että kaikki romahtaisi ja se tuntuu

hyvältä



keväältä

melkein kaksituhatta

pysäkillä tuijotan kelloa ja lasken sekunteja, tunnen paniikin kirvelevän silmiä ja hakkaavan kylkiluita rikki, lupaan itselleni odottaa vielä minuutin ja sitten saan juosta kotiin ja jäädä sinne

Viisi vuotta, melkein kaksituhatta päivää ja yhtä monta yötä, ja yhä tuska on niin helppo muistaa. Miten se puristi minut kokoon siihen pieneen itkuiseen ja kipeään myttyyn joka toivoi vain lakkaavansa olemasta ja teki minuun satoja tuhansia lukemattomia umpisolmuja joiden avaamiseen menisi vuosia. Miten pelottavaa ja kamalaa oli maailman jatkuva loppumaton ehtymätön liike silloin kun oma elämä tuntui pysähtyneen määrittelemättömän pitkäksi ajaksi ja kaikesta arkipäiväisestä oli tullut saavutus (olisi ollut niin kovin helppoa vain jäädä sängynpohjalle eikä koskaan nousta).

välillä muhun sattuu niin että on pakko huutaa, kaikki on ihan rikki, minä ja maailma

Kun menettää jonkun sellaisen jonka ei koskaan pitänyt lähteä kaikki tuntuu särkyvän. Missään ei ole enää mieltä sillä olemassa on enää rajaton kipu ja valtava rosoinen aukko rinnassa johon sattuu sattuu sattuu ja vaikka sitä kuinka painaa ja peittelee se ei tunnu umpeutuvan koskaan. Joka hetki toivoo vain heräävänsä siihen painajaisenjälkeiseen helpotukseen eikä mikään olisikaan totta ja voisi palata takaisin siihen hetkeen kun kaikki oli vielä hyvin (joka hetki seinät tuntuvat kaatuvan päälle eikä kenelläkään ole voimaa pitää niitä pystyssä).

mä olen niin sekaisin ja ahdistunut etten osaa puhua kenellekään mitään

Viisi vuotta, melkein kaksituhatta päivää ja yhtä monta aamua, ja kuitenkin olen onnellinen. On yhä aamuja kun olen se sama itkuinen kipeä mytty, ja iltoja jolloin hiljaisuus on liian raskas kantaa. Mutta kaikesta huolimatta on aamuja kun minulla on monta syytä nousta sängystä lämpimiä onnen hetkiä enkä enää pelkää mennä nukkumaan painajaisten vuoksi.

viisi vuotta ja minä olen ottanut tärkeitä askelia mutta jokaisella askeleella kannan yhä mukanani ikävää

vuosia vuosia vanhaa kipua

Miten vuosia vanha taakka voi yhä painaa maahan polvilleen murtaa hetkeksi palasiin imeä voimat ja lyödä lattiaan. Ne vuosia vanhat haavat, aikoja sitten arpeutuneet, vuotavat yhä joskus kipeinä mutta niitä ei kukaan näe ja on niin vaikea selittää miksi en ole läsnä sillä eihän minun enää pitäisi ikävöidä olla surullinen ja maata tunteja tekemättä mitään.

mutta

Se on taakka jota kannan loppuelämäni jokainen päivä eikä se ole yksin minun vaan myös niiden joiden täytyy seurata sitä vierestä nähdä kuinka sulkeudun itseeni en osaa olla paikalla niin kuin kuuluisi ja jossain vaiheessa väsyn selittämään sillä kaikki kuulostaa tekosyiltä (sillä eihän kukaan voi vuosia kärsiä samasta asiasta ja siirtää kaikkea sen syyksi)

tädinrakkaus

ja minä rakastan heitä, noita pieniä ihmeitä jotka kasvavat päivä päivältä suuremmiksi ja ovat jo pian minun mittaisiani

heitä jotka rakastavat varauksetta ja uskovat minulle salaisuutensa tunteensa ja itsensä ja tuon luottamuksen otan varovasti käsieni turvaan suljen syvälle sisimpääni ja siellä säilytän

heitä jotka osaavat olla läsnä tavalla johon kukaan aikuinen ei pysty eivätkä vielä ujostele kosketusta ja läheisyyttä vaan tulevat syliin ja pysyvät siellä tai tulevat viereen nukkumaan sillä siinä on hyvä ja turvallista (kuka olisi uskonut että minusta olisi joskus painajaisten taltuttajaksi?)

heitä joille maailma on kaunis ja avara täynnä uusia asioita, joille tahdon avata kaikki ovet ja pitää ne auki sillä heillä on oikeus seurata unelmiaan ja toivoa suuria asioita, luottaa siihen että aina on joku joka heihin uskoo


heitä jotka joka päivä opettavat minulle elämästä enemmän kuin kukaan aikuinen.

saaret ja sillat

jokainen ihminen on saari joiden välillä sanat ovat siltoja

Ei, vaan

siltoja on hiljaisuudessa ja sen keveydessä silloin kun se ei painosta ei purista eikä kaadu niskaan, siinä miten osataan olla yksin yhdessä ja läsnä toiselle ilman sanoja. Niitä on käsi kädessä syli sylissä ja huulet huulilla, kosketus siellä missä ja silloin kun sitä eniten kaivataan. Siltoja on naurussa ja kyynelissä, niitä on riidoissa ja sovinnoissa, syvässä luottamuksessa ja rohkeudessa. Siltoja on siinä miten välitetään niin rajattomasti ettei sanoilla ole enää merkitystä.