Näin viime yönä unta että joku kävi kimppuun ja mursi kylkiluun multa paljain käsin enkä nähnyt kuin sen vihaiset kasvot ja oman itkuni. Se oli sellaista silmitöntä vihaa jota mä en ole tottunut näkemään enkä koskaan halua nähdä, mä en tahdo olla vihattu. Mä tahdon rakastaa ja tahdon että mua rakastetaan mutta on aina niitä jotka eivät voi kestää sitä. Ihmisiä jotka tekevät hengittämisestä vaikeaa. Kylkiluu pisti mua sisältä ja enkä saanut happea vielä hereilläkään. Heräsin sen unen jälkeen vain pyöriäkseni hereillä taas minutteja tai tunteja katse katossa miettien elämää (ja vihaa ja rakkautta).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti