Autopesun hurina ja liikkumaton auto. Vesi valuu laseja pitkin ja autossa on mulle rakkaita ihmisiä, jokaisen puolesta tekisin mitä vain. Tyttö mun vieressä vannoo Siskon olevan mukana. Tiedän että onkin. Veli ratissa ja rakkaita kyydissä, kuinka paljon lähempänä se enää voisi olla?
Viileä ilma ja metallinen portaikko. Juoksen portaat ylös kuin hullu ja kolisutan kaiteita yössä. Kukaan ei kuule, kukaan ei kuule, kukaan ei kuule ja mä nautin siitä. Nauran ääneen ja juoksen portaat alas toinen kannoillani. "Mä olen onnellinen" se toinen huutaa ja mä nauran. "Mäkin" vastaan ja nauran lisää. Tyttö hyppää syliini ja mä pyörin ympäri ympäri ympäri ja nauran lisää. Elämä maistuu onnelta ja kaikki on hyvin. Kaikki on todellista ja mulla on elävä olo. Katson taivasta ja vannon että tästä vuodesta tulee mun tähänastisen elämäni paras.
Maailman kaunein ihminen, mun siskoni. Sisko joka kasvatti siivet selkäänsä tasan kaksi vuotta sitten. Sisko joka ei siltikään kadonnut mihinkään mun viereltä ja jonka mä vielä joskus toivon tapaavani, jossain. Vaalea, enkelimäinen. Kaunis sisältä ja ulkoa, lämmin ja pehmeä, kiltti ja naurava. Mun oma henkilökohtainen aurinkoni, jota ilman mä olen kulkenut pimeydessä viimeiset kaksi vuotta. 730 pitkää, pimeää päivää, epätoivon hetkiä ja ahdistusta. Mutta myös 730 päivää aikaa koota itsensä pala palalta, särkyneestä hieman ehjemmäksi, aikaa nauraa ja nauttia elämästä.
Kaksi vuotta mä olen nyt ollut täällä ilman siskoa, ja ne vuodet on tuntuneet ikuisuudelta. Nyt siitä on päivälleen kaksi vuottta. Elämä on jo helpompaa, kaksi vuotta sitten mä en olisi enää koskaan kuvitellutkaan voivani elää näin normaalia arkea. Uskomattomia asioita tapahtuu, uskomattomia ihmisiä sattuu kohdalle, ne on pitäneet mut hengissä, uskomattomat. Koskaan mun elämä ei kuitenkaan tule olemaan samanlaista kuin se oli siskon kanssa.
Se tulee ja vetää pinnan alle. Mä tunnen kun paine kasvaa, on vaikea hengittää ja nähdä. Se pimentää. Tietää milloin tulla, aina silloin kun mä olen yksin. Mulla ei ole mitään mihin tarttua, ei ketään. Ei mitään sellaista joka pitäisi mut pinnalla ja kertoisi mulle että mä olen elossa, mä olen tässä, enkä uppoa pimeyteen. Ei mitään sellaista joka pitäisi mut siinä hetkessä. Epätodellinen olo. Se vain vetää takaumia mun mielen syövereistä, hukuttaa mut niihin, ei anna taukoa. Siinä mä olen, odotan pimeyttä. Uni tai ahdistus, ei molempia yhtä aikaa, enkä mä tiedä kumpi tulee. Epätietoisuus on pahinta. Ja muistaa se mitä on menettänyt.
Heitä mulle jotain mihin tarttua, koska pimeä saa taas otetta musta.Mun oma mieli ajaa mut sen kuilun reunalle joka on täynnä pelkkää mustaa. Siellä on kylmä ja pelottaa, mä en ole koskaan ollut rohkea. Mä tarvitsen muita jaksaakseni, ja samalla mä pelkään olevani niin iso taakka, pelkään tartuttavani sen pimeän ihmisiin jotka tulee lähelle, ihmiisin joita mä rakastan. Mä en tahdo satuttaa, en sua, en ketään, en koskaan. Mä tiedän mitä oikea kipu on enkä mä tahdo sitä kellekään muulle.
Vanhat arvet aukeaa jälleen, ja mulla on niin kova ikävä että se sattuu.
Kello on kolme yöllä. Sataa. Hautausmaa on valomeri mustuuden keskellä, ja kenkien korot kopisee jäiseen polkuun. Sytytän kynttilän ja seison hautakiven edessä ikuisuuksilta tuntuvan hetken. Mä melkein näen siskon kun se kävelee kynttilämeren keskellä meitä kohti. Tuntuu pahalta ja on ikävä, mutta se on helpompi kestää kun ei tarvitse olla yksin. Kuin ajatustenlukija, se toinen vetää mut lähemmäs ja halaa tiukasti. Itku tulee.
Mä kävelen pois hautausmaalta hiljaa, mutta rauhallisena. Enää ei satu niin paljoa.
Sain ihania joululahjoja, mutta parasta on se kun näkee itselleen tärkeät ihmiset onnellisina. Se on ollut mulle aina yksi elämäni tärkeimmistä asioista, oikeastaan tärkein. Ja yksinkertaisinkin hyvänjouluntoivotus oikeilta ihmisiltä saa mut hymyilemään. Kaikki on hyvin, mä olen onnellinen.
Tule lähemmäs ja kosketa varovasti. Älä runno mua rikki niin kuin monet muut aiemmin. Tarkoituksella tai ei. Lupaan näyttää sulle kaikki arpeni, joka ikisen niistä, ne heikkoudet joita mulla on, pienimmänkin.
Paloarpi jalassa, kun mä pienenä potkaisin hiilihankoa. Ne miljoonat kerrat kun kaaduin ja avasin polveni soraan tai asvalttiin. Pieni lovi hiusrajassa, kun löin pääni joskus.
Mutta on paljon muutakin. Arvet jotka eivät näy päällepäin, ja niitä mulla riittää. Monesti sanotaan että arvet näyttää mitä elämä on meille tehnyt ja mistä kaikesta me ollaan selvitty. Miksi niitä sitten pidetään rumina, piilotetaan?
Se pohjaton aukko mun sydämessä jonka sisko jätti jälkeensä kadotessaan mun viereltä. Ne pienet haavat, kun mä olen luottanut liikaa. Unettomat yöt ja lukemattomat painajaiset kuolemasta.
Mä näytän niistä jokaisen. Kun vain otat ensimmäisen askeleen, sen jota mä en uskalla ottaa.
Mä olen sinisilmäinen, hölmö tyttö, joka kuuntelee paljon. Mä olen kuullut lukemattomien ihmisten elämäntarinat, ja mä tykkään niiden kuuntelemisesta. Se katse mikä ihmisillä on kun ne kertoo hyvistä, ihanista asioista, ja se väri minkä niiden ääni saa kun ne kertoo pahoista ja painavista asioista. Ne on sellaisia pieniä asioita joista mä pidän. Ja kun mulle kerrotaan asioita, mä pidän ne itselläni. Ne on mulle luotettuja asioita.
Mä olen sinisilmäinen, hölmö tyttö, joka uskoo ihmisiin. Mä otan niistä selvää ennen kuin tuomitsen, ja harvoin silloinkaan. Jokaisella on oma tarinansa, eikä mun tarvitse tietää kaikkea ymmärtääkseni että se muuttaa ihmistä.
Mä olen sinisilmäinen, hölmö tyttö, joka välittää niin hirveästi. Siksi muhun kai sattuu helposti. Mä välitän ihmisistä niin paljon, että muhun sattuu jo sekin. Tai sitten se, jos ne ihmiset ei välitäkään musta. Ja mun tekisi mieli vain vetää ne lähemmäs ja sanoa että älä pakene mua, ole kiltti, en mä tahdo pahaa.
Mä olen sinisilmäinen, hölmö tyttö, joka odottaa syli avoinna niitäkin, jotka on jo kerran mun luota lähteneet. Eikä mun tarvitse miettiä kahdesti otanko mä niitä enää vastaan jos ne joskus päättää palata.
