olet mulle se

Muistan kun menin sen luo ensimmäistä kertaa ikuisuuteen, ja miten hullulta tuntui kun se tuli halaamaan ja itki, sillä eihän mussa ollut mitään mitä olisi kannattanut kaivata. Olin ollut huono ystävä ja ihminen, unohtanut ja olettanut liikaa, ollut välinpitämätön ja kylmä. Enkä mä koskaan ollut meistä se vahvempi, olin aina tukeutunut siihen ja luottanut että se ottaa kiinni jos kaikki joskus pettää. Sillä siihenkin asti se oli aina ottanut.

Siinä hetkessä mä tajusin tehneeni maailman suurimman virheen pitäessäni sitä ihmistä itsestäänselvyytenä ja loukatessani sitä niin,

tajusin että se oli luottanut muhun kaiken tämän aikaa ja valanut muhun sitä rohkeutta joka kantaa mua yhä eteenpäin, rohkeutta siitä että jos on yksikin joka muhun uskoo sillä tavalla kuin se, mä pärjään ja selviän kyllä. Kun mulla on joku jonka vuoksi nousta aamuisin ja jonka vuoksi pitää itseni koossa.

Se on aina ollut se ihminen joka on saanut mut tuntemaan että mä olen jonkin arvoinen

että mussa on jotakin sellaista jonka vuoksi mua kannattaa rakastaa.

Ja silloinkin kun mussa ei oikeastaan sellaista olisi, se jaksaa etsiä.

Se ihminen jota ajatellessani käperryn kokoon

iltaisin ikävästä väsyneenä

täällä kovin kaukana.

aika parantaa

Kun aika kulkee niin suru asettuu, se astuu hetkien tuntien vuosien jalanjäljissä ja tekee pesän rintaan. Se sulkee itsensä sinne tiukkaan myttyyn ja joinakin päivinä se mytty yhä aukeaa ja tulvii ikävää tuskaa kyyneliä. Sitä oppii kantamaan niin ettei joka askel tunnukaan enää niin kovin painavalta.

Vaikka aika kulkee niin minusta ei koskaan tule ehjää, suru pitää sormiaan säröjen saumoissa eikä sitä häädä pesästään aurinkoisimmatkaan päivät tai onnellisimmatkaan hetket.

Mutta minulle riittää kun on niitä jotka osaavat kääriä surun takaisin pesäänsä ja hetkeksi irrottaa sen sormet säröiltäni, peitellä sen hellästi nukkumaan (ja minut myös). Niitä jotka osaavat silittää surun piiloon ja hengittää minuun elämää silloinkin kun en itse siihen pysty.

kauas täältä

Vuosiin mulla ei ole koskaan ollut näin kova kaipuu pois. Tämä on ahdas paikka jossa ihmisille ei anneta tilaa kasvaa ja jossa aina joku kuulee salaisimmankin ja hiljaisimmankin kuiskauksen, kahden kesken lausutun. Jossa jokainen tietää sinusta kaiken ennen kuin ehdit itse paljastaa mitään, jossa ei ole varaa virheisiin tai vääriin sanoihin sillä aina on joku joka näkee tietää ja puhuu.

Ennen kaipasin täältä pois kun en osannut olla kotona, en siinä surun saastuttamassa kodissa jossa jokainen eletty päivä tuntui saavutukselta, en ilman siskoa. Mutta jossain niiden hetkien ja tämän päivän välissä suru haihtui avatuista ovista ja ikkunoista, mä opin elämään uudelleen ja olemaan onnellinen. Koti ei ole enää painostava ja kipeä paikka, vaan turva johon jokainen meistä tuo itsensä pahimpina ja parhaina hetkinään ja jossa ei tarvitse pelätä ketään.

Mutta mä en halua muuttua sellaiseksi kuin ne ihmiset jotka on eläneet täällä koko ikänsä, katkeraksi ja kateelliseksi, katsoa vuosia keittiön lasista kahvikupin äärellä kun kaikki lipuu hiljaa ohi ja sitten miettiä miksen koskaan tarttunut tilaisuuteen lähtenyt pois kokeillut siipiäni ja aloittanut omaa elämääni.

vanha suola

Hengitys kutittaa lämpimänä niskaa ja käden tuttu paino on taas mun ympärillä, sitä se kai halusi ja vielä enemmän. Jos olisin yhä sama ihminen kuin kolme vuotta sitten mä jäisin siihen niin pitkäksi aikaa kuin se vain tahtoisi, sitoisin sen haavat kuulisin kaiken mitä sillä on sanottavana ja korjaisin sen joka ainoan särön -

vain huomatakseni ettei se enää tarvitsekaan mua eikä mun ollut koskaan tarkoituskaan jäädä että se löytää aina jonkun varmemman ehjemmän onnellisemman.

Mutta minä en aio toistaa vanhoja virheitä ja palata siihen kun joskus itkin itseni uneen peläten etten koskaan löytäisi ketään parempaa, sillä nyt olen varmempi ehjempi onnellisempi enkä enää tarvitse sitä pitämään mua ja mun maailmaa koossa.

ja salaa toivon että siihen sattuu kun se herää seuraavaan aamuun yksin

Niitä harvoja minä rakastan

Minun koko elämäni on ollut loittonevia selkiä ja hyvästejä joita ei koskaan ehditty sanoa tai jotka juuttuivat kurkkuun kunnes oli liian myöhäistä, unettomia öitä ja tuskaisia aamuja, unia joista herään itkien tai ahdistuneena pidellen itse itseäni väkisin koossa. Kaipausta ja vajavaisuutta sillä harvoin ja harvoille mä olen ollut tarpeeksi.


Ne harvat ovat pysyneet läpi pimeimpien öiden ja kauniimpien auringonnousujen käsi mun kädessä eivätkä ole koskaan luovuttaneet vaan nostaneet mut jaloilleni yhä uudelleen ja uudelleen, ovat siinä edelleen ja tiedän että

mun ei koskaan tarvitse katsoa niiden lähteviä selkiä kyyneleet silmissä, nähdä niitä unissa joissa en koskaan saa sanottua ääneen että yhä rakastan tai unissa joissa sanon hyvästit uudelleen ja uudelleen, laskea katon oksanreikiä nousevan auringon valossa valveilla ajatusteni kanssa tai niiden vieressä miettien heräänkö aamulla yksin

ja niiden harvojen sylissä sydämessä ja kodissa mulla on lupa itkeä nauraa olla hiljaa, lupa olla heikko ja lupa olla vahva, lupa olla minä

ja aina vastassa on avoin syli ja avoimet ovet.

<3

tästä unesta en halua herätä

Illalla ajattelen sua ennen kuin nukahdan miltä näyttäisit jos olisit vielä siinä

vaaleat hiukset pitkin tyynyliinaa ja onnellinen hymy huulilla kun sä rutistaisit mut lähelle "ei hätää pikkusisko" ja piirtäisit kukkia mun selkään niin kuin aina kun mulla oli paha olla

Ja näen susta unta

sä tulet kotiin kuin et olisi koskaan pois lähtenytkään, istut lattialla ja annat hintoja rumille vaatteille naurat niin kuin sulla oli tapana, mä en osaa ajatella kuin sitä miten paljon sua rakastan rakastin enkä silti saa sanottua sitä ääneen

Aamulla ikävä iskee terävänä kirkkaana tuoreena ja on vaikea hengittää. Hetken haluaisin hukuttautua untuviin enkä koskaan enää nousta

kun istun yksin lattialla ja annan hinnan vanhoille vaatteille ikävä
kun ajan sun autolla pitkin asvalttia ja iltaa, kuuntelen kaunista musiikkia ikävä
kun katson auringonlaskua ikkunasta ja joutsenet lentää talon yli niin kuin joka kesä sun lähtösi jälkeen ikävä

En muistanut miltä se tuntuu

Kun sydän hakkaa tietään rinnasta ulos eikä kyynelten virtaa saa kukaan kuriin henkikin kulkee vain hädin tuskin pieninä henkäyksinä ja seinät kaatuvat päälle. Kauhu vapisuttaa koko vartaloa ja minä istun sängyn reunalla yrittäen pitää itseni koossa kun pelko tuntuu nielaisevan minut kokonaisena pimeyteen jossa en saa happea ja kaikki on pelkkää mustaa.

En tahdo särkyä taas.

Ja silloinkin minulla on joku jolle soittaa joka kuuntelee värisevää hengitystäni silloin kun en osaa muodostaa sanoja tai lauseita odottaa että pystyn taas puhumaan ja pitää minut ja maailmani sanoilla koossa kun kaikki tuntuu romahtavan.