mitä jos entä jos ehkä

Minä muistan kaiken mitä olisi voinut olla, näen unia jotka huutavat mitä jos entä jos sitten jos. Minä hoen mutta ja ehkä enkä tiedä enää mitään, olen yksin ja painan kädet korville koska en kestä enää kysymyksiä menneestä tulevasta ja tästä hetkestä. Olen yhä välillä niin kovin hukassa omassa elämässäni ja kuljen kuin unessa yritän seurata ihmisiä ja huutaa perään mutta koskaan kukaan ei kuule. Ehkä minä joskus opin elämään niin että kaikki on tässä ja nyt että unohdan miten aloitetaan lause jos tai mutta, opin olemaan epäilemättä elämää tulevaisuutta ja huomista. Ehkä minä joskus opin olemaan pelkäämättä pimeää korkeita paikkoja ja itseäni, löydän jonkun jonka kanssa kohdata se kaikki ja painajaiset joita inhoan niin. Ehkä minusta joskus tulee rohkea ja viisas. Ehkä.

minä muistan

Muistan punaiset tapetit sun huoneessa ja sen ruman valkoisen jalkalampun jonka valossa sä aina luit tai piirsit makasit sängyllä ja heilutit jalkoja niin että pienen sisko maailma tärisi. Muistan kun piirrettiin toisillemme tatuointeja sinä mulle kirahvin jalkaan ja naurettiin niin että itkettiin. Muistan kerran kun ajettiin kauas ja vesi valui tuulilasia pitkin pisarat juoksivat kilpaa ikkunoissa ja sä lauloit radion mukana niin kuin onnellinen ihminen laulaa. Mä pidin jalkoja kojelaudalla ja me naurettiin kyyneleet silmissä milloin millekin ja pysähdyttiin sille sillalle kuvaamaan kaunista auringonlaskua kun taivas oli violettia ja vaaleanpunaista. Muistan kun koottiin tuhatta palaa kokoon vailla toivoakaan onnistumisesta mutta sun kanssasi tekeminen oli tärkeämpää kuin lopputulos ja matka tärkeämpää kuin määränpää. Muistan kuinka yhdellä katseella me joskus jaettiin kaikki.

Muistan miten joskus makasit ihan paikoillasi sun sängyllä siinä punaseinäisessä huoneessa ja pyysit mua istumaan sun päälle kun susta tuntui että lähtisit muuten lentoon. Ehkä sä tiesit sen jo silloin että lähtisit ennen kaikkia muita ja halusit jotain joka pitäisi sut vielä hetken täällä.

Kipeimmin minä muistan miten sitten yksi väärä sydämenlyönti lopulta rikkoi kaiken ja katkaisi meidän yhteisen matkan jättäen jäljelle vain viimeisen määränpään (sen lopullisen).

Minä niin kovasti toivon että kuulet minut sinne kauas ja tiedät miten rakastan sua yhä edelleen enkä koskaan unohda.

Hyvää syntymäpäivää.

ne ihmiset

Kuinka hän, kaikesta selvinnyt, jaksaa yhä hymyillä ja nauraa. Ja miten kauniisti hän liikkuukaan, kuin ei olisi koskaan kipua kokenutkaan. Ja miten hän uskaltaakaan yhä rakastaa, vaikka joskus oli valmis sulkemaan kaikki ovet onnensa tieltä.

Kuinka minä hänen kaltaisiaan ihailenkaan.

Niitä jotka ovat selvinneet. Niitä jotka yhä uskaltavat. Niitä joiden elämässä on niin paljon pahaa, mutta jotka silti löytävät valoa aamuihinsa. Niitä joilla on voimaa elää ja rakastaa. Niitä jotka jaksavat yrittää.

Niitä jotka yhä luottavat huomiseen.

Ja hänen laillaan ihailen myös niitä, jotka päivästä toiseen jaksavat omansa lisäksi kantaa toisenkin ihmisen taakkaa. Edes vähän, edes hetken. Niitä jotka eivät pelkää ottaa syliinsä meitä rikkinäisiä, eivät varo sirpaleiden teräviä reunoja. Niitä jotka jaksavat purkaa koottuja muureja kivi kiveltä.

Niitä jotka ovat riittävän rohkeita astuakseen pimeään, koskettaakseen varovasti haurasta ihmistä ja sanoakseen "jaksathan vielä huomiseen".


Niille minä tahtoisin sanoa kiitos.

yhtäkkiä yksin

On niin helppo unohtaa kaikki paha silloin kun ei tarvitse olla yksin. Silloin kun on vierellä joku joka on läsnä ja pitää kiinni hetkessä, ei anna mun kadota muurieni taa ja unohtua.

Mutta kun istuu yksin tyhjässä talossa sitä muistaa yhtäkkiä jälleen miten ikävä onkaan niitä jotka ovat jo menneet ja niitä jotka ovat yhä täällä, mutta eivät osaa olla läsnä. Muistaa miltä kaikkien vanhojen haavojen kipu tuntuu sillä on kuin hiljaisuus repisi ne kaikki jälleen auki. Yksin sitä muistaa yhtäkkiä miten kovasti pelkääkään jäävänsä yksin.

Kun muurit murtuvat ja padot pettävät, kaikki vuotaa läpi eikä minulla ole mitään millä paikata säröjä itsessäni, ei mitään millä pysäyttää poskillani valuvat ehtymättömät kyyneleet

eikä minussa ole voimaa

korjata hetkessä sitä kaikkea.

unikuvia

Eräänä yönä minä hoipertelin poikki tyhjän parkkipaikan autolleni huusin rakkaille ihmisille rumia sanoja ja kaaduin vasten auton kylmää kylkeä itkemään enkä hallinnut enää itseäni. Yritin sisään autoon mutta pääsin vain puoliksi, itkin ja itkin enkä pysynyt jaloillani, pää tuntui täydeltä ja ajatukset tahmeilta. Taistelin itseni rattiin ja lähdin ajamaan vaikka tiesin etten pysyisi tiellä ja seuraavassa hetkessä tuijotin vastaan tulevan auton valoja mutta ennen kuin mitään tapahtui minä heräsin ja makasin omassa sängyssäni henkeäni haukkoen.

Kun en hallitse itseäni enkä kehoani, toimin typerästi ja puhun ajattelematta, vihaan itseäni. Pelkään että se olen oikeasti minä, se joka huutaa ilkeitä sanoja ja kompuroi kylmään autoon ja istuu siellä yksin niin yksin. Että se auto onkin minun elämäni jota en kykenekään ohjaamaan ja kaikki vain tapahtuu ja ajautuu kaaokseen ja lopulta ollaankin palasina kovalla asvaltilla eikä kukaan voi enää pelastaa, koota palasia ja puhaltaa takaisin henkiin.

minä ≠ rohkea

Minä en koskaan ole ollut rohkea, en sellainen ihminen joka puhuu suureen ääneen tärkeistä asioista ja uskaltaa tehdä jotakin sellaista mitä kukaan muu ei. Olen aina pelännyt torjutuksi tulemista ja sitä että joku sanoo ettei minusta ole, pelännyt menetyksiä ja särkyväni kerta toisensa jälkeen, kunnes lopulta minusta ei enää ehjää saa.

Minä en koskaan ole ollut rohkea, vaan sellainen ihminen joka saattaa murtua arjesta ja tarvitsee jonkun jolle soittaa silloin kun makaa yöllä valveilla nähtyään painajaista. Olen aina ollut herkkä (heikko?), tunnen kaiken isosti ja todella. Olen yrittänyt niin kovasti kaikkien muidenkin puolesta, kantanut niidenkin taakkaa koska en kestä katsoa kärsimystä ja tuskaa, halunnut olla sellainen kiltti ja rakastettava ihminen jota joskus lämmöllä muisteltaisiin. Mutta erityisen rohkea minä en ole.

mitä mun pitäisi tehdä

että oppisin

olet mulle se

Muistan kun menin sen luo ensimmäistä kertaa ikuisuuteen, ja miten hullulta tuntui kun se tuli halaamaan ja itki, sillä eihän mussa ollut mitään mitä olisi kannattanut kaivata. Olin ollut huono ystävä ja ihminen, unohtanut ja olettanut liikaa, ollut välinpitämätön ja kylmä. Enkä mä koskaan ollut meistä se vahvempi, olin aina tukeutunut siihen ja luottanut että se ottaa kiinni jos kaikki joskus pettää. Sillä siihenkin asti se oli aina ottanut.

Siinä hetkessä mä tajusin tehneeni maailman suurimman virheen pitäessäni sitä ihmistä itsestäänselvyytenä ja loukatessani sitä niin,

tajusin että se oli luottanut muhun kaiken tämän aikaa ja valanut muhun sitä rohkeutta joka kantaa mua yhä eteenpäin, rohkeutta siitä että jos on yksikin joka muhun uskoo sillä tavalla kuin se, mä pärjään ja selviän kyllä. Kun mulla on joku jonka vuoksi nousta aamuisin ja jonka vuoksi pitää itseni koossa.

Se on aina ollut se ihminen joka on saanut mut tuntemaan että mä olen jonkin arvoinen

että mussa on jotakin sellaista jonka vuoksi mua kannattaa rakastaa.

Ja silloinkin kun mussa ei oikeastaan sellaista olisi, se jaksaa etsiä.

Se ihminen jota ajatellessani käperryn kokoon

iltaisin ikävästä väsyneenä

täällä kovin kaukana.